HOLOKAUSTI KESKITYSLEIRIKOKEMUKSIA
MARGOT FRIEDLÄNDER
Kuvassa on yli satavuotias Margot Friedländer, joka on saksalainen holokaustista selviytynyt vanhus. Hän kiersi vielä satavuotiaana puhumassa holokausti-kokemuksistaan lähinnä Berliinissä, joka oli hänen kotikaupunkinsa lapsena ja nuorena ja nyt vanhuudessa. Hän joutui nuorena piiloutumaan, kun Gestapo pidätti hänen äitinsä ja veljensä vuonna 1943. Hänet vangittiin huhtikuussa 1944 ja karkotettiin Theresienstadtin keskitysleirille, mutta selvisi sieltä. Hän muutti miehensä kanssa Yhdysvaltoihin 1946, mutta palasi lopulta Berliiniin vuonna 2010 ja alkoi kertoa saksalaisille nuorille kokemuksistaan. Kuva on otettu hänen muotokuviaan maalanneen taiteilijan parvekkeella. He katselevat nuoruuden valokuvasta maalattua taulua. Siinä Margotilla on risti kaulassa, koska hän oli ottanut itselleen väärän henkilöllisyyden säästyäkseen joutumasta Gestapon pidättämäksi. Talo on sama, jossa Margot nuorena piileskeli juuri ennen pidätystä.
Tekstin suomensin ja lyhensin englanninkielisestä Wikipediasta. Vuonna 2021 hänestä tehtiin saksankielinen dokumentti ja sen englanniksi tekstitetty versio julkaistiin vuonna 2022 ja se on
Margot oli 12-vuotias, kun natsit tulivat valtaan. Vuoteen 1938 mennessä lisääntynyt juutalaisvainonsa pakotti monet pakenemaan tai piiloutumaan. Vuonna 1938 17-vuotiaana Margot joutui näkemään juutalaisten kauppoja ja synagogia vastaan suunnatun kristalliyön. Hänen äitinsä halusi muuttaa maasta, mutta hänen isänsä, joka oli sotaveteraani, ei halunnut lähteä. Ja vanhemmille tuli avioero. Lapset Margot ja Ralph jäivät äidille.
Äiti oli yrittänyt useita kertoja lähteä pois Saksasta, mutta nämä yritykset olivat epäonnistuneet. Margot kouluttautui muotipiirtäjäksi. Hänen perheensä omisti nappitehtaan, joka toimitti tuotteitaan paikallisille juutalaisten omistamille muotistudioille.
20. 1 1943 Margot oli palaamassa kotiin, kun hän huomasi miehen seisomassa kodin oven ulkopuolella toisessa kerroksessa. Hän ei voinut kääntyä takaisin, vaan hän piilotti juutalaisen tähtensä ja käveli miehen ohitse ja jatkoi matkaa ylemmän kerroksen naapurin asuntoon. Naapuri vahvisti, että Gestapo oli vieraillut ja pidättänyt 17-vuotiaan Ralphin. Margotin äiti ei ollut tuolloin ollut asunnossa, vaan hän oli paennut juutalaisten ystäviensä luo. Äiti päätti kuitenkin antautua Gestapolle suojellakseen Ralphia. Margot sai selville veljensä ja äitinsä kohtalon äidin pakopaikkana olleen ystävien kodissa. Siellä hänelle annettiin äidin käsilaukku, jossa oli osoitekirja ja meripihkanvärinen kaulakoru. Hän sai myös suullisen viestin äidiltään: "Rakenna om elämäsi." Ne sanat muovasivat hänen elämäänsä.
Tammikuussa 1943 Margotin äiti ja veli vietiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa heidät tapettiin. Myös Margotin isä tapettiin Auschwitzissa. Hän sai tietää perheensä kohtalosta vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Margot asui edelleen yksin piilossa Berliinissä. Hän muutti usein piilopaikkoja pimeän tullen. Häntä auttoi kuudentoista saksalaisen muodostama salainen verkosto. Margot selviytyi väärennetyn henkilöllisyyden turvin. Hän värjäsi tukkansa punaiseksi, irrotti juutalaisen tähden takistaan ja leikkautti jopa nenänsä. Lopulta hänet petti yksi juutalaisista "kiinniottajista", jotka paljastivat muita juutalaisia natseille. Huhtikuussa 1944 Margot oli poistumassa pommisuojasta, kun kaksi poliisia tarkasti hänen henkilöllisyytensä. Hänet vietiin poliisiasemalle, ja hän tunnusti matkalla sinne olevansa juutalainen.
Margot kuljetettiin Theresienstadtin leiriin (kuva alla), joka sijaitsee nykyisessä Tšekin tasavallassa. Hän kuvaili elämää leirillä julmaksi ja hän selvisi vain siksi, että sota oli lähellä loppua. Siellä hän tapasi tulevan aviomiehensä Adolf Friedländerin. He olivat tavanneet toisensa aiemmin Berliinissä Juutalaiskulttuuriliitossa. Theresienstadtissa hän näki Auschwitzista evakuoitujen vankien saapumisen. Vangit olivat marssineet kolme kuukautta. Heidät oli lähetetty ns. kuolemanmarssille muutama päivä ennen vapautusta 27. tammikuuta 1945. Margot kertoo: "Et voinut erottaa eläviä kuolleista. He olivat ihmisiä, jotka tuskin näyttävät enää ihmisiltä. Lähes kaikilla oli raidallinen pyjama".
SS lähti Therensienstadtin leiriltä 5. toukokuuta 1945 ja sinne saapuivat Punaisen Ristin ajoneuvot. Margot kertoo: "Kukaan ei ollut onnellinen, kukaan ei muuttanut päivittäisiä rutiinejaan." Neuvostoliiton armeija otti leirin komennon 8. toukokuuta. Margot oli aluksi haluton lähtemään leiriltä, koska pelkäsi joutuvansa ammutuksi.
Välittömästi vapautumisen jälkeen Adolf kosi häntä. Hän sanoi: "En ollut rakastunut Adolfiin. Tarvitsin aikaa tullakseni jälleen ihmiseksi voidakseni rakastaa. Sama oli Adolfilla. Kipu lähensi meitä enemmän kuin rakastuminen. Rabbi vihki heidät Theresienstadtissa 26. kesäkuuta 1945, kuusi viikkoa vapautumisen jälkeen. Pariskunta vietti vuoden vapautuneiden vankien leirillä Deggendorfissa Ala-Baijerissa ja muutti sitten Yhdysvaltoihin. Heillä ei ollut lapsia.
Margot työskenteli USA:ssa matkatoimistovirkailijana ja ompelijana. Frielanderit vannoivat, etteivät he koskaan palaisi Saksaan. Aviomiehen kuoltua vuonna 1997, Margot päätti alkaa käydä muistelmatunneilla ja kirjoittaa siellä elämästä natsi-Saksassa. Hän kertoo: "Minulla oli kaikki nämä tarinat päässäni."
"Kaikki alkoi palata mieleeni, monet sellaiset asiat, jotka olin painanut unohduksiin vuosia". Saksalainen elokuvantekijä ja tuottaja Thomas Halaczinsky halusi tehdä Margotin elämästä dokumentin. Se edellytti hänen paluutaan Berliiniin. Vuonna 2003 hän suostui dokumenttiin. Kun he saapuivat Berliiniin, hän käveli Halaczinskyn kanssa pitkin katuja ja muisti jokaisen rakennuksen helposti. Muistot motivoivat häntä palaamaan Berliiniin pysyvästi. Hän sanoo: "Tunsin olevani taas kotona". Dokumentti nimeltä "Don't Call It Heimweh" suom. "Älä nimitä sitä koti-ikäväksi" sai ensi-iltansa Woodstockin elokuvajuhlilla lokakuussa 2004.
Margot päätti palata Berliiniin pysyvästi ollessaan 88-vuotias eli vuonna 2010. Hänen Saksan kansalaisuutensa palautettiin 5. marraskuuta 2021. Margot vietti silloin 100. syntymäpäiväänsä. Saksan presidentti Frank-Walter Steinmeier onnitteli häntä ja kuvaili häntä "väsymättömäksi taistelijaksi vihaa, syrjäytymistä ja äärioikeistoa vastaan".
RACHEL LEVY (s.1930)
Yllä oleva kuva on viime kuulta Englannin television ajankohtaisohjelmasta KATSO>>>.
Rachel on 95-vuotias Auschwitzista selviytynyt nainen, joka 50 vuotta vaikeni kokemuksistaan. Hän ei kertonut miehelleen eikä lapsilleenkaan mitään, eikä terapeuteille, joita hänelle ehdotettiin. Sitten viimein tuli se oikea terapeutti, joka sai hänet avautumaan, joka vain kuunteli ja lopuksi halasi. Sen jälkeen Rachel on esitelmöinyt Holokaustista kouluissa ja muissa tilaisuuksissa. Hänestä tehtiin seitsemän minuutin pituinen video kolme vuotta sitten, se ei enää näy youtubessa, mutta ehdin nähdä sen ja suomentaa tekstit.
Asuimme Tsekkoslovakiassa kauniissa vuorien ympäröimässä kylässä joen rannalla. Kesäisin uimme. Talvisin joki jäätyi. Kylä oli pieni ja me vietimme siellä onnellista elämää. Siellä oli satoja juutalaisia perheitä. Äidillä oli kauppa, jossa kävi paljon vuorilla asuvia ihmisiä ja heistä tuli ystäviämme.
Sitten elämä muuttui. Natsit alkoivat hakea nuoria miehiä kylästä ja isäni kuului noihin nuoriin miehiin. Meidän ei annettu tehdä paljon mitään. Me juutalaiset emme saneet käydä koulua, vain uskonnollinen opetus sallittiin. Meillä ei ollut radioita. Saimme kuulla huhuja, että koko kylä aiotaan tyhjentää. Hyvät ystävät vuorilta sanoivat, että he kätkevät siinä tapauksessa meidät ja niin tapahtui. Sitten palasimme kylään, kun sotilaat olivat lähteneet. He eivät olleet löytäneet meitä. Selvisimme ensimmäisestä kerrasta
Pääsiäisen aikaan sotilaat tulivat uudestaan. Menimme taas vuorille ystävien luo, mutta meitä ei uskallettu enää kätkeä. He pelkäsivät, että heidät tapetaan ja he käskivät meidän lähteä takaisin kylään.
Kylässä sotilaat pidättivät meidät ja veivät pois. Kävelimme ghettoon. En muista, miten pitkä matka sinne oli. Ghetto oli täynnä ihmisiä. Siellä ei ollut ruokaa. Meillä oli vain kotoa otettujen eväiden loput.
Meidät vietiin ghetosta junaan. Junassa ei ollut istuimia, ihmiset seisoivat. Ei ollut vessaa eikä vettä. Lapset itkivät ja huusivat, mutta aikuiset eivät voineet auttaa, minä riipuin äidissäni kiinni. Meidät vietiin paikkaan, joka sattui olemaan Auschwitz. Olimme veljeni kanssa yhdessä. Näin myös tätini, joka oli 20-21 vuotias. Jälkeenpäin sain tietää, että äitini kaasutettiin heti.
Meidät vietiin aluksi paikkaan, jossa päämme ajettiin kaljuksi ja meille annettiin leirin univormu ja meidät vietiin parakkeihin. Me lapset emme tehneet leirillä mitään. Me vaan puhuttiin – ja yleensä ruuasta ja kodista. Meidät laskettiin päivittäin ja saimme tiiliskivimäistä leipää ja laihaa keittoa ja se piti riittää. Vieressä oli miesten leiri, mutta en nähnyt veljeäni siellä. En nähnyt häntä enää koskaan.
Sodan lopun häämöttäessä leiriä alettiin tyhjentää. Tuli meidän vuoromme marssia ulos leiristä. Marsimme päiviä ja öitä. Emme tienneet minne menimme. Oli kylmä ilma. Meillä oli vähäinen vaatetus ja marssimme ilman ruokaa, jopa vartijat näkivät nälkää.
Marssimme päiviä ja öitä ja sitten saavuimme Bergen Belseniin. Olin huonossa kunnossa ja meidät hylättiin leirille. Siellä ei ollut keittiötä, ei mitään. Näin äitimme siskon. Hän ei ollut kunnossa ja hän kuoli viikon kuluttua tulostamme ja näin kun hänet heitettiin ruumiskasaan. Hän kuoli viikkoa ennen vapautusta, - eikä hän saanut nähdä, kun sotilaat marssivat sisälle leiriin.
Meidät vapauttivat britit. Mukana oli sairaanhoitajia. He hoitivat meitä hyvin. Oli ihanaa nähdä, että ihmiset näyttivät ihmisiltä
Sodan jälkeen Rachel muutti Irlantiin ja sieltä 16-vuotiaana Englantiin. Hän asui ensin tyttöjen hostellissa ja kun se tyhjennettiin juutalainen perhe Etelä-Lontoosta otti hänet korvausta vastaan asumaan luokseen. siellä hän asui kunnes meni naimisiin. Hän sai kaksi lasta. Rachel suree sitä, ettei voinut aikoinaan käydä kouluja. Häneltä oli jäänyt aikaisemmin koulut käymättä ja hän oli englantiin tullessaan liian vanha alkaakseen alusta ja ikäänsä vastaavalle luokalle, hän ei voinut mennä, koska pohja puuttui. Rachelin veli opiskeli sairaana kirjanpitäjäksi ja menestyi siinä, samoin kuin kaksi veljeä taksikuskina.
Rachelista tehtiin haastattelu viime vuonna engl. 1t.7min KATSO>>>
Videossa Rachel kertoo enemmän kuolemanmarssista, jolloin Auschwitzin vankeja alettiin kuljettaa pois leiristä venäläisten lähestyessä sitä. Rachel oli kolmetoistavuotias ja marssi yhdessä ystävänsä kanssa. Marssi kesti 21 päivää. Monet eivät jaksaneet ja heidät ammuttiin. Toiset kuolivat suorilta jaloiltaan. Marssijoille ei jaettu ruokaa, mutta tytöt lähtivät sopivan tilaisuuden tullen pois rivistä ja juoksivat lähipelloille keräämään syötävää. Matkan aikana he eivät nähneet ihmisiä. Saksalaiset eivät tulleet katsomaan marssia ja pitivät verhonsakin suljettuina.
TOVA FRIEDMAN
86-vuotias Tova puhui viime kuussa kuninkaille ja presidenteille, engl 12 min. KATSO>>>
englanninkielinen haastattelu. 2,5 tuntia KATSO>>>
engl. video 33min KATSO>>>
Danzigissa, Puolassa 1938 syntyneen Tovan perhe joutui ensin muuttamaan kaupungin ghettoon, johon kuului kuusi kerrostaloa. Siellä heitä oli pienessä huoneistossa noin viisikymmentä henkeä ja käytössä oli vain yksi vessa. Eräänä aamuna yksi kerrostaloista oli tyhjä. Pian oli myös Tovan perheen vuoro tulla kuljetetuksi itään, itä tarkoitti Auschwitziä.
Tova oppi lapsena ajattelemaan, että juutalaisten lasten kuuluukin kuolla. Eräänä päivänä he saivat keskitysleirillä maukkaan aamiaisen ja sitten he lähtivät päivällä jonossa kohti krematoriota. He kulkivat naisten alueen ohi ja hän kuuli äitinsä huutavan häntä nimeltä ja kysyvän, minne he olivat menossa. Hän vastasi, että krematorioon ja silloin naiset alkoivat huutaa ja itkeä, koska monen muun naisen lapsia oli samassa joukossa. Sitten jostain syystä kaasuttaminen peruuntui ja lapset saivat pukea vaatteet takaisin päälleen. Kun he palasivat omaan leiriin naisten leirin ohi, Tova aivan tunteettomana kertoi, että heidät kaasutetaan vasta seuraavalla kerralla.
Kun venäläiset olivat lähellä leiriä, leirillä alkoi kaaos. Äiti etsi Tovan käsiinsä. Tämä ei ensin tuntenut ulkonäöltään muuttunutta äitiä turvonneine vatsoineen. Sotilaat kulkivat ympäri leiriä ja ampuivat ihmisiä minkä ehtivät ja koirat haukkuivat. Äiti sanoi haluavansa, että kuolen hänen kanssaan. Hän ajatteli, että meidät ammuttaisiin parakkien lähellä, jos menemme sinne kävelemään. Me menimme, mutta kukaan ei ampunut meitä. Sitten menimme sairaalaan. Äiti etsi siellä vuoteista vastakuolleen naisen, jonka ruumis oli vielä lämmin. Hän asetteli minut naisen kainaloon, peitteli ja käski minun hengittää hiljaa. Saksalaiset sotilaat tulivat pian huutamaan parakkiin ja käskivät kaikkia ulos sieltä. Minä makasin hiljaa ruumiiseen kietoutuneena peiton alla. Lopulta ampuminen päättyi. Tuli hiljaisuus. Joku pysähtyi sänkyni viereen. Äiti sanoi jiddishiksi: "He ovat lähteneet". Oli 25.1., venäläiset tulivat leirille kaksi päivää myöhemmin. Vapauttamisvaiheessa lapsista otettiin kuuluisa valokuva, jossa he esittelevät käteen tatuoitua numerosarjaa. Lasten nimiä ei leirillä käytetty, he olivat vain numeroita. Tova on kuvassa vasemmanpuoleisin lapsi. Danzikissa oli ennen sotaa 5000 juutalaislasta ja sodan jälkeen heitä oli enää neljä, joista Tova oli yksi. Tovan molemmat vanhemmat selvisivät hengissä. Tovan äiti oli menettänyt Auscwitzissa uskonsa Jumalaan, Tovan isä ei.
Ylhäällä: Tova ja äiti vapautumisen jälkeen. Alla: Tovan kahdet kaksoset opintomatkalla.
KOLME IHMETTÄ
Talven sykähdyttävin kuuntelukokemukseni oli kirja: Äidiksi keskitysleirillä / kolme selviytymistarinaa, Minerva 2016.
Kirjaston esittely:
"Miljoonien keskitysleirille lähetettyjen ihmisten tavoin kolme toisilleen tuntematonta naista, Priska, Rachel ja Anka, kulkivat Auschwitz-Birkenaun portista täynnä pelkoa vuonna 1944. Heillä oli pelkoonsa vielä tavallistakin suurempi syy, sillä heistä jokaisella oli salaisuus, jonka paljastuminen olisi merkinnyt välitöntä kuolemaa. He olivat raskaana.Kaikki kolme olivat jo menettäneet lähes kaiken, eikä tulevaisuus luvannut hyvää, mutta heistä jokainen oli päättänyt kaikin keinoin suojella syntymättömän lapsensa elämää.Kirja seuraa kolmen naisen uskomatonta matkaa äitiyteen. Tuo matka vei ensin Auschwitziin orjatyöhön, jossa he nälkiintyneinä ja puolikuolleina uupumuksesta onnistuivat kuin ihmeen kaupalla salaamaan tilansa.Liittoutuneiden joukkojen lähestyessä saksalaiset lähettivät heidät tuhansien muiden vankien kanssa Mauthausenin kuolemanleirille Itävaltaan. Seurasi 17 päivän helvetillinen junamatka, jonka aikana satoja vankeja kuoli. Monen tuntemattoman ihmisen rohkeuden ja hyväsydämisyyden ansiosta Priska, Rachel ja Anka ja heidän lapsensa kuitenkin pelastuivat."
EVA CLARK
Evalla on kädessä kortti, jonka hänen tätinsä oli kirjoittanut Auschwitzistä sukulaisille Tsekkoslovakiaan. Täti oli päässyt miehensä kanssa heti alussa yhteiseen perhemajoitukseen, kun muita tulijoita jaettiin kahteen muuhun jonoon. Syy selvisi pian. Tädin piti kirjoittaa sukulaisille saksaksi kortti ja siinä piti kehua leirin oloja. Täti kertoi, kuinka hän on miehensä kanssa samassa huoneessa ja kaikille muille suvun jäsenille kuuluu hyvää jne. Ennen kuin kortti ehti lähteä leiriltä kaikki ne, joista täti oli kirjoittanut, olivat jo kuolleet.
Eva videoilla:
engl. 10min KATSO>>>
engl. 20min. KATSO>>>
engl. 58min KATSO>>>
Kun Evan Anka-äidin synnytys käynnistyi, ohi kulki venäläinen vankilääkäri. Hän vain heilautti kättään, jatkoi matkaa eikä sanonut mitään. Anka oli rattailla ja pienen pieni vauva työntyi ulos ja makasi rattaiden pohjalla liikkumattomana ja äänettömänä. Joku työnsi rattaat sairaalaan, jossa oli vankilääkäri, joka oli ollut vapaudessa johtava synnytyslääkäri. Aikaa synnytyksestä oli kulunut 7-10 minuuttia. Lääkäri katkaisi napanuoran ja läpsäytti vauvaa peppuun ja vauva huusi. Hänelle sanottiin, että vauva oli poika. Hän oli toivonut salaa tyttöä. Syntymäaika oli 29.4.1945. Pian selvisi, että vauva olikin tyttö. Kun Anka makasi parakissa yksin, hänestä tuntui, että hän oli maailman onnellisin ihminen.
Auschwitzissa vuonna 2018….
Bucket listallani oli toteuttamatta seitsemän vuotta sitten ainoana matkana matka Krakovaan ja Auschwitziin. Päätin tarjota sen itselleni 75-vuotislahjaksi. Matkaohjelmassa käynti Auschwitzissa oli merkitty juuri syntymäpäiväkseni, mutta saimme Krakovassa tietää, että se oli onneksi muutettu sitä edelliseksi päiväksi. Otin Auschwitzissa kuvia siellä olevan museon kuvista. Ensimmäisessä kuvassa juutalaiset ovat saapuneet junalla ja jaettu alustavasti kahteen osaan. Vasempaan jonoon tuli osa naisista, joilla oli lapsia, samaan jonoon tulivat sairaat ja vanhukset. Oikealla olevaan jonoon tulivat miehet ja hyväkuntoiset naiset. Leirillä jokainen kulki vielä raadin ohi, joka teki lopullisen valinnan.
Alemmassa kuvassa tulopäivänä kaasukammioon menijöitä. – He luulivat pääsevänsä suihkuun.
Tulijoilta kerättiin pois matkatavarat. Monet merkitsivät matkalaukkuun nimensä, koska luulivat tarvitsevansa laukkua palatessaan takaisin kotiin. Vasemmalla ensimmäisessä kuvassa on harjoja ja kampoja
Alla: Karua kalustusta. Ensimmäisenä vasemmalta on korttelin vanhimman huone. Kaksi seuraavaa kuvaa on vankien tiloista. Oikeanpuoleisessa kuvassa astun pois Auschwitzin portista kokemuksesta typertyneenä.
Psalmit olivat juutalaisten virsiään. Emme valitettavasti tiedä psalmien sävelkulkuja.
Mieleen tulee etsimättä ajatellessani niitä kolmea keskitysleirissä syntynyttä vauvaa psalmin 139 muutama jae:
13 Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.
14 Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
15 Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.
17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä!
Tarinoissa on monesti ihmeellisiä, onnellisia käänteitä ja pelastumisia varmalta kuolemalta. Uskon johdatukseen ja siihen, että selviytyjien elämä ei ole ollut aikaisemmin valmis. He eivät olleet sattuman armoilla, vaan heidän pelastumisensa tapahtui Jumalan suunnitelmien mukaan.
Juutalaisten kohtaloihin perehtyessä ylivoimaisen kärsimyksen ongelma askarruttaa. Siihen ei ole kristinuskolla vastausta. Surettaa vain, että me ihmiset järjestämme niin paljon muiden ihmisten elämään kärsimystä. - Onneksi myös hyviä asioita.
Tova kertoi hyvän ja pahan taistelusta ihmisessä suvussaan kerrotun tarinan, jonka muunnelmia olen kuullut aikaisemmin. Hän painotti sitä, että ihmisten tulee ruokkia itsessään sitä puolta joka tekee hyvää.
Kuulin ensimmäisen kerran tarinan seuraavassa muodossa: Kun intiaanimies oli tullut uskoon ja hän kertoi huolissaan sielunhoitajalle, että hänen sydämessään on kuin kaksi koiraa, musta ja valkoinen. Musta koira tarkoittaa epäuskoa ja valkoinen koira tarkoittaa uskoa ja ne tappelevat keskenään. Sielunhoitaja kysyi: Kumpi voittaa? Intiaanimies vastasi: Se, jota ruokin.
Holokaustin kärsimyksien tutkiminen ruokkii meissä helposti epäuskoa, mutta Raamatun lehdiltä voimme kuitenkin halutessamme löytää tekstejä, joilla voimme ruokkia uskoamme.
Viisikielisessä-laulukirjassa on laulu kärsimyksestä: KUUNTELE>>>