KAHDEN NAISTAITEILIJAN TARINAT

Kun olin lapsi, taidekirjan kuva yllä olevasta taulusta puhutteli minua. Viime lauantaina näin Ateneumissa alkuperäisen Alexandra Frosterus-Såltinin maalauksen ja se puhutteli minua edelleen. Taulu kiinnosti minua pikkutyttönä, koska tulkitsin, että tyttö oli ollut tuhma ja hän oli joutunut häpeämään. Muistikuvat omien syyllisyyden ja häpeän tunteiden käsittelystä kuvan äärellä palasivat mieleeni. Luulin aikoinaan, että tyttö on laitettu nurkkaan häpeämään, mutta siitä ei näytä olevan kyse. Hänhän on kääntyneenä uunia kohden. Luulin, että kuvassa on äiti, joka syyllistää. Tuskin siitäkään on kyse. Aikuinen ei kuitenkaan lohduta, vaan pikkusisko yrittää lohduttaa. En tiedä, huomasinko aikoinaan tytön itkun syytä: rikkoutunutta ruukkua lattialla.

Ateneumissa on meneillään mielenkiintoinen, laaja näyttely 1800-luvun naistaiteilijoiden teoksista. Linkistä pääsee katsomaan neljääkymmentä näyttelyntaulua: https://www.kansallisgalleria.fi/fi/galleries/wgle58 

Näyttely "Rajojen rikkojat" kestää kesän loppuun saakka. Luultavasti menen sinne vielä uudestaan ja varaan lipun videoesitykseen, jossa kerrotaan naistaiteilijoiden tarinoita. 1800-luvulla ei todellakaan ollut tavallista, että nainen oli kuvataiteilija. Alexandra Frosterus-Såltin oli siinä mielessä poikkeus omana aikanaan, että vanhemmat eivät vastustaneet hänen taideopintojaan ja aviomieskin suhtautui myönteisesti ja kannustavasti hänen maalaamiseensa.

Näyttelyssä minua alkoi kiinnostaa naisten ja taulujen tarinat niin paljon, että etsin heistä tietoa netistä ja kirjaston hyllyiltä.

Riitta Konttisen kirjassa (Tammi, 2020) piirtyy lahjakkaan taiteen tutkijan kuva Alexandra Fosterus-Såltinista ja monen muun Ateneumin näyttelyssä olleiden naistaiteilijoiden monenkirjavista ja usein varsin ohdakkeista poluista taiteen saralla. Kirjassa kerrotaan myös 1800-luvun loppupuolen naistaiteilijoista, joista varsinkin kahden tuotanto puhuttelee minua enemmän kuin aikaisempien taitelijasukupolvien työt. He ovat Helene Schjerfbeck ja Ellen Thesleff. Molemmat olivat tuotteliaita vielä 1900-luvulla. Kuvan kannessa on kuva Elin Danielson-Gambogin maalauksesta vuodelta 1980 aiheena on Päättynyt aamiainen.

1900-luvulla syntyneistä naistaiteilijoista minua kiehtoo eniten Anita Snellman, jonka elämäntarina on kovin erilainen verrattuna Alexandran tarinaan. On heillä yhtäläisyyksiäkin: Molempien kyvyt huomattiin varhain ja heitä kannustettiin maalaamaan. He saivat opiskella nuorena vuosikausia Euroopassa ja saivat jo varhain taulujaan mukaan näyttelyihin, joissa ne herättivät myönteistä huomiota. Kummallakin oli lyhyt avioliitto ja he pystyivät elämään taiteellaan. Molemmat toimivat myös seuraavan taiteilijasukupolven opettajina. Kummankin tuotannossa heijastuivat oman aikansa taiteen valtavirrat. – Ja nehän olivat todella erilaisia eri vuosisadoilla. Toisaalta he olivat jossain määrin Suomen taiteilijapiirien ulkopuolella: Alexandra uskonnollisten aiheidensa takia ja Anita Snellman, koska hänen tyylinsä oli vaikeasti määriteltävissä ja hän asui suurimman osan elämästään poissa Suomesta.

Alexandraa kuvattiin sanoilla: hyvä, lempeä ja vaatimaton. Hän eli ajan ihanteiden mukaista kurinalaista elämää ja oli harras kristitty. Anita Snellman oli elämäntavoiltaan varsin boheemi verrattuna jopa 1900-luvun muuhun taiteilijapolveen.

ALEXANDRA FROSTERUS-SÅLTIN (1837-1916)

Naisten ääni verkkojulkaisusta löytyi hänen 70-vuotishaastattelu viime vuosisadalta https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/947479/articles/81657963?page=8 

sekä lyhyt elämäkerta. 

https://www.naistenaani.fi/alexandra-theodora-frosterus-saltin-unoh...

Lapsuusperhe

Alexandra Frosterus syntyi Inkoon pappilassa Benjamin Frosteruksen ja Wilhelmina Sofia af Gadolinin seitsemäntenä lapsena ja hänen jälkeensä perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Kun Alexandra oli vuoden ikäinen, isästä tuli Mustasaaren ja Vaasan seurakunnan kirkkoherra ja perhe muutti Vaasaan. Alexandra vietti lapsuutensa Hagan pappilassa, joka on edelleenkin seurakunnan käytössä (kuva alla).

Perhettä on kuvattu onnelliseksi ja lapsia kannustettiin kehittämään itseään. Pojista tuli akateemisia kansalaisia, mutta tyttöjen opiskelumahdollisuudet oivat vielä rajalliset. Alexandran äiti oli ensimmäisenä naisena Suomessa tenttinyt yliopistoon vaadittavat kouluopinnot, mutta naisilla ei ollut vielä mahdollisuutta jatkaa opintojaan yliopistossa.

Äiti Wilhelmina oli ollut 22-vuotias avioituessaan itsesään kymmenen vuotta vanhemman oppineen miehen kanssa. Lapsia alkoi tulla säännöllisin väliajoin. Nuorin syntyi 15.4.1845 ja sai nimekseen äidin mukaan Wilhelmina Sofia (Lilli). Kymmenen päivän kuluttua vauvan syntymästä äiti Wilhelmina kuoli oletettavasti siihen aikaan niin yleiseen lapsivuodekuumeeseen. Alexandra oli silloin 8-vuotias. Isä avioitui vuotta myöhemmin toisen lesken kanssa.

Alexandra muisteli lapsuuttaan: "Kun näin jotain kaunista, olin ahdistunut, kunnes sain näkemäni paperille, minkä jälkeen olin onnellinen" Hän kuvitti sisarusten keksimiä satuja ja leikkejä ja muistelee myöhemmin: "Piirtäminen oli jotakin, mitä minun täytyi tehdä."

Alexandra oli myös kirjallisesti lahjakas, mutta perinteisiin naisten puuhiin - kuten käsityöt – hänellä ei ollut kiinnostusta. Siihen aikaan kuvataiteita pidettiin naisten kohdalla hyvänä harrastuksena, mutta ei missään tapauksessa naisen ammattina. Perheessä oli havaittu tyttären erityislahjakkuus ja hyväksyttiin ajatus Alexandrasta tulevana taidemaalarina. Hänet lähetettiin jo 14-vuotiaana Turkuun piirustuskouluun. Sinne mentiin Vaasasta hevoskyydillä ja matka kesti viikon. Kun Alexandra oli 19-vuotias, isä kuoli ja perhe muutti Helsinkiin. Opinnot Turussa olivat katketa. Kuitenkin perheen tuen avulla hän pystyi niitä jatkamaan. Niiden päätyttyä Alexandra sai 20-vuotiaana lähteä stipendin turvin opiskelemaan Dysseldorffiin. Anna ei ollut täysin tyytyväinen saamaansa opetukseen Turussa eikä myöskään myöhemmin Dysseldorffissa.

Ura

Nimimerkki GC kirjoitti Alexandrasta: "täällä hän on saanut vapaasti seurata kutsumustaan, täällä kukaan ei ole leikannut hänen henkensä siipiä väittämällä, että olisi epänaisellista kohottaa niitä lentoon". Hänen jälkeenjättämistään päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistä käy kuitenkin ilmi, että hän tunsi ajoittain itsensä väärinymmärretyksi ja kärsi siitä.

Opiskeluaikaansa pohjoismaisten naisten joukossa Dysseldorffissa hän muisteli 70-vuotishaastattelussa Naisten ääni -lehdessä: "Sosiaalinen elämä siellä oli täysin erilaista kuin täällä, niin vapaata, iloista, rikasta ja luonnollista. Kokoonnuimme toistemme koteihin tiettyinä päivinä. Keskustelunaiheista ei ollut pulaa. Ilot ja surut, toiveet ja pettymykset jaettiin. Yhden menestys oli kaikkien menestys, yhden epäonni kohtasi kaikkia."

Vuosina 1857–1962 Alexandra oli pääasiassa ulkomailla, myös Pariisissa. Talven 59-60 hän vietti sairauden takia Suomessa, ja teki kuitenkin silloin paljon kuvitustöitä. Sinä talvena hän tutustui tulevaan mieheensä. Hän sai myös apurahan opintojen jatkamiseen ja palasi vielä Dysseldorffiin ja siirtyi syksyllä -62 vuodeksi Pariisiin.

Palattuaan Suomeen hänestä tuli sen ajan yleisön suosikki. Hän avioitui 28-vuotiaana tammikuussa 1866 lääkäri Victor Såltinin kanssa. Perhe asettui asumaan Vaasaan, jossa ympyrät olivat pienet. Pian Alexandran taiteilijanura lähti laskuun. Siihen aikaan sattuivat nälkävuodet ja perheenisä joutui työssään lujille. Perheeseen syntyi kaksi poikaa ja tytär. Kun Gerda-tytär oli vain yhdeksänkuinen, Victor kuoli yllättäen sydänkohtaukseen marraskuussa 1873 ja Alexandra oli 35-vuotiaana leski ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Alexandra valittiin seuraavana vuonna opettajaksi Turun Piirustuskouluun ja hän muutti lapsineen Turkuun.

Kaksi vuotta miehensä kuoleman jälkeen, hän kirjoitti veljelleen:

"Tuntuu niin hyvältä saada maalata – minun on niin mahdotonta olla sitä tekemättä! Että en pysty tekemään sitä niin kuin tahtoisin ja niin kuin pienellä koulutuksella osaisin tehdä, on minulle suuri huolen aihe, mutta – nyt olen jättänyt tämän koko asian Jumalan haltuun, varmana siitä, että Hän johtaa kaiken parhain päin."

Seuraavana vuonna Alexandralta tilattiin ensimmäisen kerran alttaritaulu, joka tuli Seinäjoen Törnävän kirkkoon. Hän epäili aluksi omia kykyjään niin suuren tehtävän toteuttajaksi. Mutta tilaajan rohkaistua häntä, hän päätti yrittää. Hän onnistui saamaan stipendin ja matkusti sen turvin Dresdeniin tutustumaan uskonnolliseen maalaustaiteeseen ennen kuin aloitti itse maalata alttaritaulua. Alttaritaulun aiheeksi tuli Jeesus Getsemanessa. 

Taulu valmistui loppukesästä 1877. Syksyllä 1912 Vaasa-lehdessä 1912 nimimerkki O.M. kirjoittaa: "Taulu tekee varsin vakavan vaikutuksen ei ainoastaan aiheensa, vaan myöskin tekotapansa puolesta. Värit siinä ovat hillityt ja hienot. Jos se olisi suuressa maailmassa, niin varmaankin se herättäisi ansaittua huomiota."

Muutama kuukausi maalauksen valmistumisen jälkeen Alexadraa kohtasi suuri suru: Gerda-tytär kuoli nelivuotiaana. Sen jälkeen pojista tuli hänelle entistä tärkeämpiä. Kun pojat aikuistuivat ja lähtivät opiskelemaan Helsinkiin, Alexandra muutti myös sinne ja koska halusi tarjota siellä kodin hoivaa pojilleen. Kesiään he viettivät yhdessä Turun lähellä Alexandran hankkimalla kesämökillä.

Alexandrasta tuli vuosien mittaan ahkera kirkkomaalari. Hän maalasi lähes seitsemänkymmentä alttaritaulua, joista noin viisikymmentä on edelleen jäljellä.

Yksinäisenä Vaasassa

Alexandra muutti vielä Helsingistä takaisin Vaasaan viimeisiksi vuosikseen. Hän tunsi siellä kuitenkin olevansa yksinäinen. Monet nuoruudenystävät olivat kuolleet niin kuin myös Alexandralle rakkaat sisaret.

Kun tutkin Geni-sukututkimusohjelmasta Alexandran lapsuusperhettä, huomiota kiinnitti se, että viidestä tytöstä Alexandran lisäksi vain yksi toinen oli avioitunut. Molemmat sisarukset jäivät nuorina leskiksi ja elivät yksinhuoltajina vuosikymmenet uudelleen avioitumatta.

Vanhin sisar Anna toimi ainakin opettajana ja kielenkääntäjänä. Hän oli perheetön, mutta oli ollut kihloissa itseään parikymmentä vuotta vanhemman Mathias Churbergin kanssa, joka oli Vaasan kaupunginlääkäri ja leski. Mathias Churbergin tytär Fanny Churberg oli myöhemmin Alexandran oppilas. Mathias-sulhanen kuoli Vaasassa lavantautiin vuonna 1866. Anna muutti Helsinkiin. Hän ei koskaan avioitunut ja kuoli 75-vuotiaana 1908.

Alexandraa vuotta vanhempi Augusta avioitui 1864 Kuopiossa pappi ja opettaja Anders Hellanderin kanssa, jonka vaimo oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin 28-vuotiaana. Augusta sai lapsia -ainakin vuosina -72 ja -76. Puoliso Anders kuoli 1887. Augustakin muutti miehensä kuoleman jälkeen Helsinkiin. Hän kuoli 1911 n.75-vuotiaana.

Alexandraa noin kolme vuotta nuorempi 1840 syntynyt sisar Mathilda kuoli pitkään sairastettuaan 45-vuotiaana Kuopiossa. Hän oli naimaton.

Wilhelmina Sofia syntyi 1845 ja kuoli 1884. Hän oli tiettävästi naimaton.

Alexandran veljistä kolme oli kuollut häntä ennen ja elossa olevat kaksi veljeä asuivat kaukana. Toinen asui Kuopiossa ja toinen Helsingissä. Myös Alexandran pojat asuivat kaukana Vaasasta. Torsten jäi poikamieheksi ja toimi kielten opettajana mm. viimeksi Turussa. Robert oli lääkäri Turussa. Hän avioitui ja sai lapsia. Robert kuoli 1915 vuotta ennen Alexandraa ja suru pojan kuolemasta varjosti viimeistä vuotta.

Alexandra jatkoi myös viimeisinä vuosina maalaamista ja sai siitä sentään lohtua. Viimeisen alttaritaulunsa hän maalasi 1915 ollessaan 77-vuotias. Aiheena oli "Kristus ristillä". Taulu sijaitsee Ruokolahden kirkossa. – Pohdinta-osassa on taulun kuva.

Alexandra kuoli Vaasassa 29.2.1916 78-vuotiaana.

ANITA SNELLMAN (1924-2006)

Anita Snellmannin taiteesta saa jonkinlaisen kuvan netistä seuraavilta sivuilta:

https://www.anitasnellmanfoundation.com/5

https://www.artnet.com/artists/anita-snellman/

Anita Snellmanista on julkaistu hieno ja loistavasti kuvitettu kirja. (Anita Snellmanin säätiö, 2014) Kannessa on omakuva vuodelta 1961.

 Kirjassa on neljän kirjoittajan tekstiä:

• Taidehistorioitsija, kirjan toimittaja Leena Ahtola-Moorhouse piirtää kokonaiskuvan hänen elämästään.
• Entinen oppilas Kirsi Niemistö-Smedberg kertoo vuosista Taideakatemian opettajana,
• Taidekriitikko Dan Sundell käsittelee Ibizan aikaista tuotantoa
• Kirjailija, rakastettu, ystävä John A. West kertoo värikkäästä elämästä Ibizalla ym.

Elämäkerta

Antia Snellman syntyi esikoisena Lahdessa kansakoulunopettajien perheeseen. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa. Isä siirtyi myöhemmin toimittajaksi. Isä oli paljon työn takia poissa ja asui myöhemmin muualla. Vanhemmat erosivat lopullisesti, kun Anita oli 20-vuotias.

Anita pärjäsi koulussa hyvin, mutta hänen intohiomonsa oli kuvaamataito. Hänellä oli erittäin kannustava kuvaamataidonopettaja, joka oli tajunnut Anitan poikkeavan lahjakkuuden. Anita pyrki salaa vanhemmiltaan ennen abiturienttivuotta Taideakatemiaan ja tuli valituksi sinne. Hän lopetti vanhempien kauhuksi lukion ja lähti Helsinkiin opiskelemaan taidetta.

Kahden vuoden kuluttua hän jo osallistui Lahdessa taidenäyttelyyn, ja sai positiivista palautetta. Seuraavana vuonna hänellä oli Lahden messujen yhteydessä näytteillä kahdeksan uutta teosta. Taas tuli myönteistä palautetta teoksista, joiden ote oli "herkkä ja voimakas ja siinä yhdistyivät naisellisuus ja maskuliinisuus".

Helsingin yleisölle hän esiintyi Nuorten näyttelyssä 1947 ja sai taas myönteiset arvostelut.

Anita siirtyi keväällä 1948 Tukholmaan vuodeksi ja sen jälkeen hän lähti Pariisiin ja solahti sen taiteilijayhteisöihin ja sosiaaliseen elämään. Niihin aikoihin hänet luokiteltiin ns. Lokakuulaiseen taiteilijaryhmään, joiden ekspressionistisissa töissä värit olivat tummia. Sen kauden töistä en itse pidä, vaikkakin ne ovat taitavasti tehtyjä.

Anita sai aviottoman lapsen Pariisissa 30.1.1950. Anitan vanhemmat saivat tietää ensimmäisestä lapsenlapsestaan vasta kuukausien kuluttua. Siihen aikaan avioton lapsi oli skandaali ja äiti painosti tytärtään avioliittoon. Hän solmi taiteilija George Gonneaun kanssa avioliiton, kun tytär Terella oli melkein kaksivuotias. Liitto oli kuitenkin lyhytaikainen. Anita jatkoi lapsen syntymän jälkeen edelleen intohimoisesti maalaamista. Terella oli viikot hoidossa maaseudulla ja viikonlopuiksi hänet haettiin Pariisiin.

Anita muutti 1955 Ibizalle ja siellä oli hänen tukikohtansa elämän loppuun saakka. Siellä hän jatkoi kiivastahtista työskentelyä ja osallistui ahkerasti näyttelyihin eri puolella Eurooppaa ja myös USA:ssa. Hän tutustui 1958 Ibizalla amerikkalaiseen kirjailijaan John Westiin, josta tuli muiden miehien ohessa hänen rakastajansa. Suhde muuttui myöhemmin ystävyydeksi ja kesti Anitan kuolemaan saakka. Vielä sen jälkeen West tuli vuonna 2014 tutustumaan Amos Andersonin museossa olleeseen näyttelyyn. 

Anitan maalaukset muuttuivat Ibizalle muuton jälkeen. Niihin tuli valoa ja iloa. Vuonna 1958 Sakari Saarikivi toteaa, että Anitan Snellmanin töihin on tullut piirteitä, jotka tuovat mieleen Helene Schjerfbeckin 30 ja 40 -lukujen työt. Ibizan aikoina syntyivät ne työt, jotka saivat minut ihastumaan hänen taiteeseensa. Eniten olen viehättynyt 80-luvun töistä, joista pari esimerkkiä poimin kirjan sivuilta.

Anita tutustui vuonna 1960 nuoreen norjalaiseen taidemaalariin Paal Kvevikiin, josta tuli hänen pitkäaikainen kumppaninsa. Anita alkoi olla 60-luvulla enemmän Suomessa tyttären koulun takia ja toimi vuosina 1971 - 1979 Taideakatemiassa opettajana. Hän oli erilainen ja inspiroiva opettaja. Häntä joko vihattiin tai rakastettiin. Anita Snellman sai professorin arvonimen 1986 ja taiteilijaeläkkeen 1987 alkaen.

Vuonna 2014-2015 Amos Andersonin taidemuseossa oli laaja Snellmanin töiden näyttely, jossa hurmaannuin hänen tauluistaan. Sitä ennen hän oli ollut minulle taiteilijana vain vähän tuttu. Sen jälkeen hänen töillään on ollut oma erikoisasemansa sydämessäni.

Anita vietti Ibizalla railakasta boheemielämää. Hän rakasti kissoja, miehiä ja punaviiniä ja oli  ahkera taiteilija.

Anita Snellman on sanonut elämästään: »Minulla oli vain voimakas halu maalata, kaikki muu oli toisarvoista.»

POHDINTAA

Alexandra Frosterus-Stålpen viimeiseksi maalaama alttaritaulu Ruokolahden kirkossa kuvaa Kistusta ristillä surevien läheistensä ympäröivänä. Olin 80-luvulla useampana vuonna talvilomaviikon Ruokolahdella hengellisillä päivillä. Viikkoon sisältyi Sanan ja rukouksen ilta Ruokolahden kirkossa. Kirkosta tuli minulle tärkeä paikka ja siihen liittyy useita muistoja Jumalan erityisestä läsnäolosta. Kerron niistä yhden. 

Eräs kurssilaisista oli siellä talvella -84 kahden pikkutyttönsä kanssa. Hänelle oli sovittu puhe Sanan ja rukouksen illassa ja palvelu alttarilla esirukoilijana sen jälkeen. Hän toivoi, että pitäisin tytöistä huolta kirkonpenkissä. Suostuin, mutta samalla olin harmistunut siitä, etten itse saanut rauhassa nauttia Pyhän Hengen läsnäolosta, enkä voinut mennä alttarille pyytämään esirukousta. 

Tytöt istuivat penkissä kummallakin puolellani ja kiedoin käteni heidän ympärilleen. Kun aikaa kului, minusta alkoikin oikein mukavalta tuntea tytöt lähelläni. Sitten muistan elävästi sen hetken, kun tuijotin alttaritaulua ja silmät avoimina huokasin Jumalalle kysymyksen: "Miksi minä olen saanut olla niin vähän äiti?"

Kun palasin kotiin, seuraavana aamuna heti herättyäni sain yllättäen vastauksen kysymykseeni. Koin onnellisen käänteen sijaisäitikutsumuksessani. Sain tiedon uusista lapsista ja sen jälkeen minulla oli biologisen tyttäreni lisäksi kolme lasta, jolle sain olla (sijais-)äiti. Se aukaisi myös minulle myöhemmin monia tehtäviä lastensuojelun kehittämisessä. Nyt vanhana ajattelen, että Jumalan hyvää tahtoa oli se, että sain vain yhden biologisen lapsen. Elämäni tarkoitus oli muu kuin se, mitä itse toivoin. Sain kuitenkin itselleni sopivan elämän. Sijaisäitejä pidetään usein malliäiteinä, mutta totuus on toisenlainen. Meillä on omat heikkoutemme ja syyllisyytemme. Alexandran Tampereen Messukylän kirkkoon vuonna 1888 maalaama alttaritaulu kuvaa armahtavaa Jeesusta. Sitä armoa olen tarvinnut äidin ja sijaisäidin roolissani. 

Äitien syyllisyys oli tuttua myös naistaiteilijoille ja varsinkin Alexandralle, joka taisteli taiteilijakutsumuksensa ja vaimon ja äidin kutsumuksen välillä. Perheenäidin kutsumus voitti Alexandralla monien vuosien ajaksi, mutta leskeys pakotti jälleen maalaamaan perheen elättämiseksi.

Kirkkovuodessa Elämme nyt kärsimyksen aikaa. Siihen liittyvä virsi 77 on alkanut soida mielessäni:

1.
Käy yrttitarhasta polku,
vie Golgatalle se.
On Hengen viitoittama
sen joka askele.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

2.
Tien kaikkein raskaimman Jeesus
on käynyt armossaan,
kun meidän kurjain tähden
hän kulki kuolemaan.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

3.
Oi rakkautta näin suurta,
kun meitä säälii hän,
maailman synnit kantaa,
tuo meille elämän!
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

4.
Nyt, köyhä syntinen, riennä
luo Herran Jeesuksen!
Saat rauhan, lohdutuksen
haavoissa Kristuksen.
Se tie vie viimein taivaaseen,
mutta tie se on tuskien.

5.
Myös laulun oppia uuden
saat tiellä taivahan.
Se taivaassa jo kaikuu
edessä Karitsan.
Hän kuoli kaiken täyttäen,
mutta tie oli tuskien.

KUUNTELE>>>