KAHDEKSAN LUOVUTETUN TARINA

Istuin odottavin mielin bussissa 1980 matkalla Tel Avivin lentokentältä kohti Jerusalemia. Bussi ajoi loivaa ylämäkeä pimeässä. Olin ensimmäistä kertaa Israelissa. Bussi poikkesi sivutielle ja mäki jyrkkeni. Sitten bussi pysäytettiin. Oli täysin pimeää, vaikka kauempaa näkyi vaimea valo. Kuski avasi oven ja linja-auton valossa selvisi, että pysäyttäjä oli nuori suomalainen nainen, jolla oli kädessään iso ase. Opas ojensi paketin naiselle ja me jatkoimme matkaa. Pysäytyksen jälkeen opas kertoi, että kylän nimi oli Jad Hashmona, mikä tarkoittaa kahdeksan muistoa. Sain silloin kuulla ensimmäisen kerran kahdeksan luovutetun tarinan. Moshavin, jolla tarkoitetaan pieneviljelijöille tarkoitettua maatalousosuuskunta, oli perustanut joukko Raamattuun uskovia suomalaisia kristittyjä. Se oli heidän konkreettinen anteeksipyyntönä Israelille siitä, että Suomi oli luovuttanut kahdeksan Suomesta turvaa hakenutta juutalaispakolaista Gestapolle Saksaan. Luovuttajat oletettavasti tiesivät, että luovutetut joutuisivat keskitysleireille. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Tarina oli musertava.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen vierailin kahden sijaiskotipoikani kanssa Jad Hashmonassa. Kuvassa olen siellä keväisen mantelipuun vieressä. Sain sillä matkalla tietää lisää kahdeksan tarinasta, sillä oppaamme Seppo Raulo oli yksi Yad Hashmonan perustajista (1971). Hän tunsi hyvin Georg Kollmannin, joka heistä kahdeksasta selvisi ainoana elossa. Moshavi on nykyään laajentunut ja siellä harjoitetaan myös hotellitoimintaa. Suomalaiset Jad Hashmonan ystävät ry. kertovat kylän uutisia omassa kolme kertaa vuodessa ilmestyvässä lehdessään.

Viimeksi kohtasin kahdeksan juutalaisen tarinan katsellessani Klaus Härön ohjaamaa filmiä. Tiesin etukäteen, että elokuva käsittelee juutalaisia ja Holokaustia, mutta en tiennyt, että se kertoo lähinnä juuri kahdeksan luovutetun tapauksesta. Hyvä historiaan pohjaava elokuva saa minut aina perehtymään aiheeseen laajemmin ja tämä blogi on siitä tuloksena.

Katsomiskokemus oli tunteita herättävä, mutta vielä enemmän heräsivät tunteeni, kun perehdyin Stillerien, Kollmannien ja Cohenien perheiden tarinoihin lähemmin. Kiitos Rony Smolar, kiitos Elina Sana ja kiitos Seppo Raulo. Löysin tietoja myös sukututkimusohjelma Genistä. Kiitos Ylen ruotsinkielisen toimituksen artikkelista, josta sain poimittua arvokkaita valokuvia. Iltasanomissa julkaistiin 6.11.2022 laaja kirjoitus kahdeksasta luovutetusta, jossa kerrotaan kaikkien tarinat. KATSO>>> 

Kiitokset myös Janne Villalle, jonka artikkelissa Sana-lehdessä valotetaan Härön kristillistä taustaa. Artikkeli on luettavissa täältä>>>. 

Härön mukaan "Ei koskaan yksin" -elokuvan nimi tulee Saksan ja Suomen aseveljeyttä juhlistaneesta julisteesta, joka näkyy elokuvassakin, mutta kristillisessä katsannossa se Härön mukaan viittaa verrattomasti vahvempaan turvaan.

Sanan haastattelussa Härö kertoo, että oisi tehnyt filmin jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta mm. rahoituksen ongelmat siirsivät sen tähän vuoteen. Hän kysäisee, että oliko se johdatusta? Uskon, että oli.

EI KOSKAAN YKSIN – KOSKETTAVA ELOKUVA HIENON KIRJAN POHJALTA

Elokuva oli hieno ja samalla musertava, kun tiesi lopputuloksen. Toisaalta siinä oli kaksi valoisaa teemaa, jotka jäivät pyörimään mielessä päiväkausiksi: ihmisten auttaminen ja anteeksiantaminen. Helsingin Sanomien kolumnisti olisi toivonut, että filmissä olisi mainittu sosiaalidemokraatti Sylvi Kyllikki Kilpi, joka Stillerin tavoin teki kaiken mahdollisen juutalaispakolaisten pelastamiseksi (samoin kuin K.A Fagerholm, vaikka hänetkin melkein sivuutettiin). Vaikka elokuva pohjautuu Rony Smolarin kirjaan, se ei ole kirjan kuvitusta. Faktoja on mukautettu tarinan ja taiteen ehtoihin. Jos katsoja haluaa tietää, mitä todellisuudessa tapahtui, voi lukea historiaa Rony Smolarin kirjasta.

Hannu-Pekka Björkman näytteli loistavasti Väinö Tannerta ja edusti hyvin kaikkia demaripoliitikkoja. Ville Virtanen oli impulsiivisena, hyväsydämisenä ja särmikkäänä koheltajana, Abraham Stillerinä uskottava. Suoritus oli suorastaan virtuoosimainen. Yksi elokuvan järkyttävimpiä kohtauksia on Stillerin vierailu Sallan radan työleirillä surkeissa olosuhteissa. En ollut tiennyt, että juutalaisia pakolaisia pidettiin Suomessa työleireillä.

Stiller näytti häviävän keskeisen taistelun yrittäessään pelastaa juutalaispakolaisia. Luultavasti hänen voitokseen voidaan osittain laskea se, että yhtään juutalaista, joka oli Suomen kansalainen, ei luovutettu Saksaan.

Elokuva ei ole dokumentti. Sen huomasi jo ensimetreillä, kun nuori naistoimittaja haastatteli ison nauhurinsa kanssa Stilleriä. Todellisuudessa haastattelija oli mies: Rony Smolar, joka teki sen haastattelun ja sen sekä monien muiden haastattelujen pohjalta kirjan. Satu Tuuli Karhu oli uskottava toimittaja-nainen, joka oli saanut elokuvassa tärkeän roolin ja toi mieleen Elina Sanan, joka pääsi poikkeuksellisesti haastattelemaan Georg Kollmannia Israelissa. Rony Smolar käytti lähteenä Elina Sanan Luovutetut-kirjaa; joka myös minulla oli käytettävissäni samoin kuin hänen myöhemmin ilmestynyt kirjansa: "Kuoleman laiva S/S HOHENHÖRN WSOY 2004, Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa."

Rony Smolarin "Setä Stiller; Valpon ja Gestapon välissä" (kuva vasemmalla) ensimmäinen kirja ilmestyi 2003. Uusintapainos ilmestyi tänä vuonna.

Kirjan ja elokuvan keskiössä on Kollmannien perhe, joka luovutettiin Saksaan viiden muun pakolaisjuutalaisen kanssa. Setä Stilleriä lukiessani tietoni Suomen juutalaisten historiasta lisääntyivät huomattavasti. Kirja oli hieno lukukokemus ja Stillerin persoonallisuuden rosoisuus tuli hyvin esiin. Hän pukeutui huolimattomasti ja esimerkiksi pelasi sunnuntaisin korttia rahasta ja yleensä "unohti" maksaa pelivelkansa. Hän ei ollut täydellinen. Elokuva pohjautuu kirjaan, mutta on tehty elokuvataiteen ehdoilla. Kirjassa Stillerin auttamistyöstä näyttäytyy sekin puoli, että hän auttoi pyyteettömästi sodan aikana myös Neuvostoliiton armeijan juutalaisia, jotka olivat sotavankileireillä Suomessa.

Netistä löytyy tekstiä kirjan alkulehdiltä>>> 

Sana-lehden haastattelussa Klaus Härö kertoo, että elokuvan keskeisenä lähteenä on Jesajan kirjan ensimmäinen luku:

"Ääneen lausuttu Raamatun sana on harvoin elokuvan draaman kaaren punaisena lankana alusta loppuun, mutta Jesajan kirjan ensimmäisen luvun sanoma sitoo juonen yhteen.

Stiller lausuu elokuvan johtoajatuksen juhlapöydässä.

"Oppikaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeutta, ojentakaa väkivaltaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa… Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi."

Härö kiittää raamatullisen draaman kaaren kiteyttämisestä pitkällistä työtoveriaan Jimmy Karlssonia.

– Tarvittiin toinen ihminen osoittamaan se minulle. Jimmy ei ole kristitty, mutta hän tuntee uskoni."

KOLLMANNIN PERHEEN TARINA JA KOMPASTUSKIVET

Wikipedia: Kompastuskivet (saks.Stolpersteine) ovat berliiniläissyntyisen taiteilijan Gunter Demnigin aloitteesta syntynyt projekti, jolla muistetaan henkilöitä, joita murhattiin, kuljetettiin tuhoamisleireille, ajettiin itsemurhaan tai muulla tavoin vainottiin Natsi-Saksassa.

Toukokuussa 2023 muurattiin Nürnbergissa 100 000:s kompastuskivi palomies Johann Wildin muistoksi.

Kivi on sementtikuutio 10x10 cm, joka upotetaan katuun. Näkyvissä on messinkinen laatta, jossa lukee muistettavan tiedot. Suomessa sai ensimmäisenä kompastuskivensä Kollmannin perheen jäsenet vuonna 2018

Kävin syksyllä Helsingissä katsomassa laattoja osoitteessa Munkkiniemen puistotie 18 B. Keskellä jalkakäytävää olivat Kollmannin perheen hieman naarmuuntuneet kompastuskivet, joista selviää pienen perheen tarina lyhyesti. Georg Kollmannin kompastuskivessä lukee

Keskellä on Franzin laatta, jossa kerrotaan hänen syntyneen 1941 Helsingissä. Alimpana lukee: Murhattiin. Jankan kohdalla on os.Holczerva, syntymäpaikka Unkari. Alimpana lukee Murhattiin.

Georg ja Janka Kollmann lähtivät yhdessä Georgin Stefan-veljen kanssa Wienistä pakoon natseja Suomeen heinäkuussa 1938. He olivat jo saaneet aikaisemmin viisumin Italiaan, mutta joku tuttu sai heidät vaihtamaan kohdemaaksi Suomen. He tulivat Helsinkiin Adriane laivalla, joka vielä silloin salli juutalaisten tulla maihin toisin kuin myöhemmin samana vuonna. Georg ja Janka asettuivat asumaan Munkkiniemeen. Keväällä 1941 perheeseen syntyi poika, joka sai nimekseen Franz Olof. Kun he olivat asuneet Suomessa nelisen vuotta, heidät noudettiin kotoa Valpon toimesta luovutettavaksi Gestapolle.

Georgin veli Stefan oli opiskellut hammaslääketiedettä Wienissä, mutta hankki Suomessa elantonsa aluksi myymällä kopiopapereita. Hän sai jäädä Suomeen ehkä siksi, että oli avioitunut suomalaisen naisen kanssa. Hänellä oli Genin tietojen mukaan myöhemmin kauppa Fredrikinkadulla.

Georg joutui eroon vaimostaan ja pojastaan heti Auschwitziin saavuttuaan. Auschwitz oli tuhoamisleiri, jossa naiset ja lapset vietiin yleensä kaasukammioon heti leirille saavuttua ja miehet joutuivat pakkotyöhön. Smolarin mukaan Georg salasi olevansa lääkäri, koska ei halunnut osallistua Mengelin johtamiin lääketieteellisiin, epäinhimillisiin kokeiluihin. Georg joutui pakkotöihin hiilikaivokseen. Keväällä 1945 Stiller sai sähkösanoman, jossa Kollmann kertoi selvinneensä keskitysleiriltä, mutta vaimo ja lapsi olivat kuolleet. Kollman vapautui 6.5.1945. Pitkä 33-vuotias mies painoi silloin 37 kiloa.

Härö olisi voinut saada inhimillisesti katsoen "onnellisen lopun" elokuvalleen kertomalla Georgin uudesta avioliitosta ja Orna-tyttärestä ja tämän kahdesta suloisesta lapsesta ja Georgista isoisänä. Sellaista loppua hän ei halunnut, vaan anteeksiantamisen teemaan liittyvän.

Georg ei ollut saanut vapauduttuaan yhteyttä Stefan-veljeensä ja kyseli hänen tietojaan Stilleriltä. Sanaa Auschwitz hän ei kirjeessään mainitse kertaakaan, vaikka oli siellä melkein kaksi vuotta. 20.6.1946 Georg kirjoittaa Stillerille:

Kunnioitettu Herra Stiller

"Vasta tänään saan kirjoitettua teille seikkaperäisesti. Te voitte varmaan kuvitella millaiset olosuhteet syntyvät sellaisten mullistusten jälkeen. Kerron Teille nyt lyhyesti itsestäni. Minut kuljetettiin pois Suomesta ja tuotiin Viroon ja sieltä edelleen kaikkiin mahdollisiin keskitysleireihin, kunnes lopulta päädyin itävaltalaiseen keksitysleiriin. Tällöin murhattiin vaimoni ja Franslini… Kuin ihmeen kaupalla minä jäin eloon ja Amerikan armeija vapautti minut täällä Itävallassa. Rakastetun vaimoni ja poikani menetys koskee minuun syvästi, enkä todennäköisesti enää koskaan toivu siitä".

GEORG KOLLMANNIN MYÖHEMMÄT VAIHEET

Kuoleman laiva -kirjan lopussa on Seppo Raulon kirje Elina Sanalle (e. Suominen):

11.2. 1979 Elina Sana pääsee kuin pääseekin tapaamaan Georg Kollmannia. He käyvät pitkän keskustelun, jonka aikana Kollman yrittää karttaa puheenaihetta juutalaisten karkotuksesta ja pitää yllä small talkia. Kun Elina Sana ottaa puheeksi oikeudenkäynnin, Kollman terästäytyy, kun Sana kysyy natsirikollisten rankaisemisesta:

Helsingin Sanomien Kimmo Oksanen oli saanut yhteyden Israelin Haderassa asuvaan Georgin tyttäreen Orna Kollmann-Grinbergiin vuonna 2019.

Tämä kertoi, että Georg oli kuollut vuonna 1992, 80-vuotiaana ja Ornan äiti Rivka Kollmann kuoli 83-vuotiaana vuonna 2002.

Georg ja Rivka olivat tavanneet Israelissa vuonna 1951. Georg johti tuolloin Ein Shemerin terveyskeskuksen maahanmuuttajille suunnattua osastoa, jossa Rivka työskenteli sairaanhoitajana.

Orna kertoo sähköpostissa Oksaselle isästään:" Isäni oli älykkäin koskaan tapaamistani ihmisistä. Hän luki kirjoja ja sanomalehtiä vielä kuolinpäivänäänkin. Hän puhui saksaa, englantia, ranskaa, hepreaa ja jiddishiä. Ja koska äitini oli alkuperältään romanialainen, isä opiskeli romaniaa lukemalla romanialaisia sanomalehtiä."

Orna vieraili 1973 Suomessa Stefan-setänsä perheen luona ja kertoo:

"Istuimme Espoossa illallispöydässä, kun setäni kysyi minulta, tiesinkö että isälläni Georgilla oli aikanaan vaimo ja lapsi, jotka kuolivat Auschwitzissa. Sanoin, että EN!" .

"Se olikin ainoa, mitä asiasta mainittiin. Mitään muuta ei pöydässä sanottu."

Tytär tiedusteli asiaa myöhemmin äidiltään. Tämä kertoi isän kertoneen menneisyydestään ennen heidän naimisiin menoaan, mutta pyytäneen, ettei asiasta koskaan enää keskusteltaisi. Äiti kunnioitti hänen pyyntöään. Tytär kertoo tehneensä samoin."

Genistä löytyi kuva, jossa Georg (oikeassa reunassa) on työtovereidensa kanssa. 

COHENIN PERHE

Kuva: Fenno Judaica

Rony Smolarin kirjassa kerrotaan varsin laajasti nuoresta juutalaisesta lääkäristä Walter Cohenista, joka oli tullut Suomeen Saksasta ja ilmoittanut haluavansa vapaaehtoiseksi talvisotaan. Hänet oli tarkoitettu lähettää samassa kuoleman laivassa 1942 Saksaan, mutta jostain syystä karkottaminen  peruuntui. 

Hänen lähettämänsä postikortti Stillerille oli keskeisessä osassa elokuvaa – ja osa todellista historiaa (Kuva; Kansallisarkisto). Kortissa ei ollut allekirjoitusta ja siinä oli vain kaksi lausetta: "Nio man i dag till Bangatan, hoppas ni kan träffa oss" (Yhdeksän miestä menossa Ratakadulle, toivotaan että tapaatte meidät). Stiller tajusi, mistä oli kysymys ja aloitti heti toimia pakolaisten pelastamiseksi Ratakadulta Valtiollisen poliisin eli Valpon kynsistä.

1912 Saksassa syntynyt nuori juutalainen lääkäri Walter Cohen sai 1939 helmikuussa karkotusmääräyksen Itävallasta. Hän pääsi vaimonsa Rosin kanssa ensin väärennettyjen passien turvin Hollantiin, jossa viranomaiset havaitsivat passin väärennetyksi ja olivat palauttamassa häntä Saksaan, mutta hän ehti hankkia mustasta pörssistä paperit Belgiaan. Belgiaan pyrkineiden ryhmästä useimmat ammuttiin rajalla, mutta Cohenit selviytyivät hengissä. Walter sai töitä Belgiassa ambulanssilääkärinä. Kun hän näki lehdessä pienen ilmoituksen, jossa haettiin talvisotaa käyvään Suomeen mm. lääkäreitä rintamapalvelukseen. Hän sai Antwerpenissä Suomen konsulaatissa 4.1.1940 sopimuksen ja päätti vaimonsa kanssa tulla Suomeen. Sopimuksessa oli kirjoitettu heidän syntymäpaikakseen Helsinki. Suomi ei kuitenkaan halunnut ottaa heitä vastaan väärennettyine henkilötietoineen. Lopulta he kuitenkin pääsivät maahan. Heidät vietiin ensin vankilaan. Sitten Abraham Stiller tuli heidän avukseen ja he saivat luvan jäädä Suomeen – toistaiseksi. Cohen oli mielestään tullut auttamaan suomalaisia ja oli pettynyt viranomaisiin ja toi sen prosessissa esiin varsin karkein sanakääntein.

Pietarsaaressa oli Helluntaiseurakunnan saarnaajana Sanfrid Mattsson, joka vaimonsa Anna-Liisan kanssa (kuvassa alla) kutsui Cohenit asumaan Pietarsaareen. Cohenit oppivat nopeasti ruotsin kielen ja heistä tuli kaupungissa erittäin suosittuja. He saivat 2.5. 1941 pojan, jolle annettiin nimi William Benjamin.

Mattssonnit olivat alun perin kauppiaita, joista kerrotaan netissä: "Sitten tuli aika, jolloin oli valittava antautua kokonaan Herran käyttöön uskon varassa. Tuona iltana Sanfrid kirjoitti sopimuksen, jossa luovutti koko omaisuutensa veljelleen jättämättä itselleen muuta omaisuutta kuin kirjoituspöydän ja kotinsa huonekalut.Ja nuoripari lähti uskon varassa eteenpäin elämää. https://www.lahetyskoti.fi/historia/

Elina Sana heittää ilmoille ajatuksen, että Cohenin lähettämä postikortti olisi lopulta pelastanut 150 Keski-Euroopasta tulleen juutalaispakolaisen hengen.

Cohen anoi suuren pietarsaarelaisjoukon suosittelemana Suomen kansalaisuutta, mutta sitä ei hänelle haluttu antaa, vaan hänet määrättiin työleirille. Kerran hän pääsi leiriltä Helsinkiin ja meni henkilökohtaisesti Valpoon anomaan kansalaisuutta. Siellä ei ollut paikalla Valpon päällikköä Arno Anthonia vaan hänen apulaisensa Aarno Kauhanen. He kävivät kiukkuisen keskustelun jolloin  Cohen syytti Kauhasta juutalaisten alistamisesta ja yhteistyöstä natsien kanssa. Siitä suuttuneena Kauhanen potkaisi Cohenia vatsaan. Kauhanen kuvaili esimiehelleen myöhemmin Cohenia rettelöijäksi, jota ei saisi päästää pois työleiriltä Suursaaresta ja häntä tulisi estää kirjoittamasta valituskirjeitä kenellekään.

Cohenin vaimo Rosi oli liittynyt Walterin ollessa työleirillä Mattssonnien vaikutuksesta Helluntaiseurakuntaan ja kirjoitti miehelleen kristillisiä kirjeitä. Walter ei kuitenkaan uskonut, että vaimo olisi kääntynyt kristityksi, oli vain epätoivoisena takertunut siihen.

27.10.1942 Walterin ja kahden muun miehen käskettiin pakata tavaransa ja heille ilmoitettiin siirrosta Saksaan. Pienellä laivalla, joka lähti Suursaaresta oli miehistönä vain kaksi miestä, joista toiselle Cohen oli joskus Pietarsaaressa kirjoittanut reseptin ja nyt mies auttoi suostumalla postittamaan mantereelta kortin Stillerille. Stiller otti yhteyttä tuntemiinsa vaikutusvaltaisiin henkilöihin. Vaikka oli sapatin aatto ja vieraita tuossa, Stiller lähti Ratakadulle, jossa Valpon ikkunoissa paloivat valot läpi yön. Stiller vietti yön rappukäytävässä vahtien, ettei ketään kuljetettaisi yöllä laivaan. Myöhemmin vangit siirrettiin salaa Helsingin lääninvankilaan.

Stiller ja muutamat lähinnä sosiaalidemokraattiset poliitikot olivat pitäneet kokouksia ja ottaneet yhteyksiä, mutta turhaan. 6.11.1942 Virosta tulleeseen Kuolemanlaivaan siirrettiin poikkeuksellisen kylmänä aamuna kello kuusi kahdeksan Suomeen pakolaisena tullutta juutalaista. Walter Cohen ei ollutkaan yllättäen heidän joukossaan. Karkotetut jätettiin seisomaan kannelle. Kun joku huomautti, että hehän paleltuvat kuoliaaksi, joku toinen vastasi, että sittenhän säästyy kaasua.

Saksan sotaonni kääntyi ja Valpossakin alettiin suhtautua suopeammin tänne jääneisiin juutalaispakolaisiin. Cohenien alkoi olla mahdollista päästä Ruotsiin, mutta pääsy viivästyi lähes vuoden. Cohen siirrettiin jossain vaiheessa Lounais-Hämeeseen Ypäjälle työleiriin. Kirja "Ypäjän historia" ei tunne siellä ollutta työleiriä. Smolar kertoo: "Cohen anoi leirillä ollessaan jälleen Suomen kansalaisuutta, mutta kun Valpo ei tälläkään kertaa puoltanut sitä, presidentti hylkäsi sen. Pian poliisit yllättäen noutivat Cohenin työleiriltä. Hänen kohtalostaan huolestuneet juutalaiset toverit lähettivät pikakirjeen Stillerille:

Arvoisa herra Stiller

Kello on 23. Poliisi kävi noutamassa toverimme, tohtori Walter Cohenin juuri viisi minuuttia sitten. Saamamme tiedon mukaan hänet vietiin Valpoon Ratakadulle. Koska emme tiedä, mitä on tekeillä, pyydämme teitä pikimmiten selvittämään tohtori Cohenin kohtaloa. Samalla ilmoitamme, että me 11 täällä yhä olevat, olemme saaneet hakemuskaavakkeita oleskelulupamme jatkamiseksi. Toivottavasti voitte auttaa toveriamme ja jätämme hänen hyvinvointinsa Teidän käsiinne.

Ystävänne Herbert Löwy, Ypäjä kk. Saarikko.

Saarikko oli valtion omistamasta Jokioisten kartanosta erotettu iso sivutila, jonka maat myöhemmin jaettiin Karjalan siirtolaisille.

Cohenin perhe pääsi lopulta lähtemään Suomesta 22.8.1943 Ruotsiin, missä Walter toimi lääkärinä mielisairaalassa. Stiller kävi häntä tervehtimässä siellä. Vierailun aikana Cohen sanoi Smolarin mukaan: "Välittäkää terveiseni Anthonille, Kauhaselle, Viherluodolle ja Jaarvalle. En kanna heille enää kaunaa ja kotini on heille avoin, jos he käyvät täällä Tukholmassa".

Myöhemmin Cohenin perhe muutti Etiopiaan, jossa Mattssonnit olivat olleet lähetystyössä vuodesta 1951. Walterin tehtävänä oli nykyaikaistaa Etiopian sairaanhoitojärjestelmä. - Walter Cohen on kirjoittanut kirjan: "Turvapaikkaa etsimässä", jonka on kustantanut helluntailaisten kustantamo Risti Voitto. 

Cohenit palasivat takaisin Ruotsiin 1954. Kolmen vuoden kuluttua Walter Cohen kuoli 45-vuotiaana sydänkohtaukseen. Pian sen jälkeen Rosi muutti William-pojan kanssa Yhdysvaltoihin. Hän kuoli Hollywoodissa 91-vuotiaana. Williamista tuli filosofian tohtori ja professori Indianan yliopistoon. Hän avioitui Irakilaislähtöisen Hannan kanssa ja perheeseen syntyi kaksi lasta. Rosi ja William vierailivat Suomessa vuonna 1956 ja he olivat täällä K.A: Fagerholmin vieraina.

SAIVATKO KONNAT RANGAISTUKSENSA?

Perehtyessäni juutalaispakolaisten tarinaan, tajusin miten paljon sodan aikana ja juutalaiskysymystä ratkottaessa ja myös sen jälkeen ilmassa oli valheita, disinformaatiota ja asioiden vääristelyä. Kirjoitin hyväuskoisena seuraavan kappaleen, mutta joku oli luultavasti valehdellut, kuten myöhemmin tässä blogissa selviää. Toisaalta se voi olla tottakin. Paljon kysymysmerkkejä on edelleen ilmassa.

On selvää, että Stiller oli kahdeksan luovutetun tarinan sankari. Yhtä selvää oli, että sen konna oli Arno Anthoni. Hyvänä apuna hänellä oli kovakourainen juutalaisten kuulustelija Aarne Kauhanen ja hallituksen sisäministeri Toivo Horelli. Ketään heistä ei tuomittu oikeudessa. Maineensa he kyllä olivat menettäneet monen silmissä.

Ruotsiin paennut juutalainen mies kertoi Expressen lehdessä Aarno Kauhasesta: "Olin oleskellut Suomessa usean vuoden, enkä koskaan harrastanut politiikkaa. Mutta olin juutalainen, mikä Kauhaselle oli ratkaiseva tekijä. Ainoastaan se, että olin suomalaisen naisen kanssa naimisissa, pelasti henkeni. Kauhanen kuulusteli minua aamuvarhaisesta myöhään iltaan, jolloin olin tajuton, eivätkä kuulustelut enää voineet jatkua. ensin käytettiin sormipuristimia ja pahoinpitelyä nyrkein, ja kun kaaduin lattialle, jatkui pahoinpitely potkuin ja iskuin vatsaan." 

Kauhanen pakeni vaimonsa kanssa 1944 Ruotsiin. Elina Sanan mukaan Kauhasen olisi Argentiinassa tai Uruguayssa ampunut Pikmäk-niminen virolaismies, jota Kauhanen olisi raa'asti kiduttanut Valpossa. Kauhasen on Genissä merkitty kuolleen Venezuelassa 11.10.1949. Smolarin mielestä siitä ei ole varmuutta. Hän kirjoittaa, että Kauhanen oli saattanut jatkaa elämää väärennetyn henkilöllisyyden turvin kuten monet entiset natsit.

18.12.1947 Helsingin Sanomissa selostettiin Anthonia vastaan käytyä oikeudenkäyntiä. Siinä tämä toteaa, ettei tiennyt Saksan tuhoamisleireistä. Vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus lukea muiden maiden lehtiä, hänellä ei ollut aikaa siihen ja hänen näkönsäkin oli heikko. 

Tanner toimi aktiivisesti juutalaisten pelastamiseksi ja hallituksen iltakoulussa oli ollut keskustelu, jossa syytettiin häntä hänen toimivaltansa ylittämisestä. Juutalaisten asiat olisivat kuuluneet sisäministeri Horellille. Oikeudessa haluttiin tietää oliko Horellilla ollut tietoa juutalaisten tuhoamisesta Saksassa ja asiaa kysyttiin Tannerilta:

Horelli todistaa oikeudessa, että Janka ja Frans lähtivät Georgin mukaan vapaaehtoisesti. Myöhemmässä oikeudenkäynnissä vapaaehtoisuus kiistettiin. HS 13.2.1948

13.2. Helsingin Sanomissa selostetussa oikeudenkäynnissä Toivo Horell yrittää vääntää luovutuksen juutalaisvainosta poliisiasiaksi, jossa rikollisia poistetaan maasta.

SYYLLISYYS

Katarina Baerin kirja: He olivat natseja, kertoo hänen isovanhemmistaan. Sitä lukiessani tajusin, että myös minä olisin voinut olla natsi, jos olisin elänyt samoissa olosuhteissa Hitlerin Saksassa. Sen jälkeen ihmisen pahuuden ulkoistamisen natseille on kohdallani päättynyt. Ajattelen kantavani osaltani kollektiivista syyllisyyttä. Tällaisia me olemme, me ihmiset. Näin pahoihin tekoihin me pystymme.

Katriina Huttusen Tammen kustantama 400-sivuinen teos "Jälkikuolema Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta"(Tammi, 2003) käsittelee nimensä mukaisesti Holokaustia. Se on ainutlaatuinen lukukokemus. Hän uskaltaa sanoa mitä haluaa sanoa ja hänen perehtyneisyytensä holokaustikirjallisuuteen on poikkeuksellinen. Kirjassa hän käsittelee murhaajien syyllisyyttä, murhien sallijoiden syyllisyyttä ja eloonjääneiden syyllisyyttä. En myöskään tiennyt, miten valtava määrä holokaustikirjallisuutta on olemassa. Häpeäkseni on sanottava, että en tiennyt edes kaduilla olevista kompastuskivistä, joista hän kertoo laajasti kirjassaan.

Vietin 75-vuotispäivääni matkoilla Puolassa. Siellä oli vaikuttavalla tavalla kuvattu Puolan juutalaisten historia Varsovan juutalaismuseossa. Tarina eteni käytävien kautta. Se oli rakennettu siten, että ensin kuvattiin varsovalaista arkipäivää ja juhlaa. Oli kuvia, filminpätkiä ja äänitallenteita, joista välittyi ilo ja huolettomuus. Myös lasten elämää kuvattiin ja koulunkäyntiä. Museon seinällä oli pienen kahdeksanvuotiaan Roman Polanskin kouluvihko, josta on oheinen kuvani. Kaikki oli vielä hyvin.

Sitten kulkureitille ilmestyi päivämäärä 1.9.1939, jolloin Saksa alkoi pommittaa Varsovaa ja kaikki oli sen jälkeen toisin. Mutta onneksi siellä, missä on ihmisen pahuutta myös hyvyys saa sijansa.

Oli oikeastaan Puolanmatkan järkytysten jälkihoitoa lukea kirja: "Irenan lapset" (Teos, 2017). Se kertoi sosiaalityöntekijästä, joka riskeerasi oman henkensä pelastaessaan noin 2500 juutalaislasta varmalta kuolemalta. Kävimme myös Schindlerin tehdasmuseossa. Hänkin pelasti juutalaisia, mutta ei niin pyyteettömästi kuin Irena tai Stiller.

Samalla, kun kollektiivinen syyllisyys voi ahdistaa, myös kollektiivinen helpotus voi vähentää  ahdistusta: Irenan ja Stillerin tavoin me ihmiset kuitenkin pystymme tekemään hyvää.

JOTKUT USKALSIVAT VASTUSTAA HITLERIÄ

Wikipediasta poimittua: Luterilainen pappi Dietrich Bonhoeffer suhtautui Saksan kansallissosialistisiin vallanpitäjiin kriittisesti jo alusta alkaen Hän vastusti juutalaisten huonoa kohtelua jo keväällä 1933. Vuonna 1938 Bonhoeffer solmi ensimmäiset kontaktit Adolf Hitlerin vastaisen salaliiton keskeisiin hahmoihin. Elokuussa 1940 Bonhoeffer sai puhekiellon "koko Valtakunnan alueella", koska hänen katsottiin syyllistyneen "kansaa hajottavaan toimintaan". Maaliskuussa 1941 kielto laajennettiin myös julkaisukielloksi. Samaan aikaan hänen yhteytensä Hitleriä vastustaviin salaliittolaisiin tiivistyivät. Hän oli tietoinen suunnitelmista murhata Hitler, vaikka hän ei aktiivisesti osallistunutkaan attentaattihankkeisiin.

Lokakuun 8. päivänä 1944 Bonhoeffer joutui Gestapon haltuun. Helmikuussa 1945 Bonhoeffer kuljetettiin Buchenwaldin keskitysleiriin Weimarin lähelle. Huhtikuun alussa hänet evakuoitiin lähestyvien neuvostojoukkojen tieltä Flossenbürgin keskitysleirille Baijeriin. SS-oikeus tuomitsi Bonhoefferin kuolemaan hirttämällä 8. huhtikuuta 1945. Tuomio pantiin täytäntöön aamunkoitteessa 9. huhtikuuta 1945, vain kuukausi ennen Saksan ehdotonta antautumista.

Muutama kuukausi ennen kuolemaansa, 19. joulukuuta 1944, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulutervehdykseksi valoisaa tulevaisuudenuskoa uhkuvan runon, joka julistaa, että pimeyden ja pahuuden keskelläkin on lupa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Suomeksi se tunnetaan nimellä "Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan". Suomen kirkon virsikirjassa se on ollut vuodesta 1986 numerolla 600.

KUUNNELTAVISSA>>>