MUISTOJA LAMA-AJALTA "HUOJUVASSA TALOSSA"

Istuin naisten aamukahvitilaisuudessa ja vierustoveri alkoi kehua taloa, jossa asun. Kerroin hänelle, että olen siellä onnellinen, mutta aina ei ole ollut niin. Tarina oli puolivälissä, kun tilaisuuden luennoitsija aloitti. Vanhat muistot alkoivat pyöriä mielessä ja päätin kertoa koko dramaattisen ja traagisen tarinan talostamme laman vuosilta 90 - 94.

Forssan museon valokuvassa on kotitaloni viime vuosisadan alkupuolella. Rakennuksen toisen kerroksen ikkuna kuuluu nykyään makuuhuoneeseeni. Kuistirakennelma on vielä talon päädyssä, mutta se on purettu aikoja sitten. Alla olevassa kuvassa on Ybi Hannulan piirros talostamme kaupungin puolelta sen alkuperäisessä muodossa.

Talomme historia alkaa 1800-luvun loppupuolelta. Forssa oli silloin kukoistava tehdaskylä, jonka keskustassa oli hotelli. Joen rantaan haluttiin rakentaa kylpylä myös hotellivieraita ajatellen. Sitten se muuttui yleiseksi saunaksi, josta monella vanhalla forssalaisella oli lapsuudenmuistoja. Seuraavaksi siinä oli pesula isoine koneineen, siellä ihmiset kävivät pesemässä mattojaan. Kun muutin Forssaan -71, siinä sijaitsi yhtiön (Finlaysonin tekstiilitehdas) kauppa. Hyllyillä oli pinoittain kirjavia kankaita ja kaupan lattialla tönötti "sirosäkkejä", joissa oli erilaisia kangaspaloja. Oli arpapeliä, millaisen saaliin sieltä sai. Joskus saattoi löytyä vain pelkkiä tilkkuja, joskus taas metrikaupalla hienoa painokangasta tai haluttua "rykkityykiä", joksi sanottiin painokoneen alla ollutta suojakangasta, johon oli jäänyt paksu kerros monenkirjavaa värijätettä. Siitä ommeltiin lapsille suojapukuja ym., koska se piti vettäkin. Ostaja sai avata kolme säkkiä ja tutkia sisältöä. Niistä sitten piti valita. 

Kaikilla forssalaisilla oli talosta omakohtaisia muistoja.

LAMA YLLÄTTI

Päätin kirjoittaa lama-ajan mikrohistoriaa pienestä kaupungissa ja pienestä asunto-osakeyhtiöstä. Takana vaikuttivat kuitenkin suuren maailman tuulet. Kun taloudellinen myötätuuli kääntyi  vastatuuleksi, pikkukaupungissamme horjuttiin katastrofin partaalla. Kaupungin työtekijöistä sanottiin irti 71, joista yksi olin minä. Olin tulevasta lamasta tietämättömänä ostanut itselleni kaksion. Alkuperäisistä piirustuksista sain tietää, että olohuone oli entinen saunan pesuhuone ja makuuhuone oli entinen herrain odotushuone.

Taloustoimittaja Anni Lassila Helsingin Sanomissa muistelee vuonna 2016 lamavuosia: "Sitä hulluuden määrää ei pysty oikein käsittämään." 1980-luvulla Säästöpankkien keskusosakepankki Skop oli ottanut valtavia riskejä rahoittaessaan kotimaista teollisuutta ja rakentamista ja sijoitti kiinteistökehityshankkeisiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. "Kaikki Yhdysvaltojen projektit päättyivät katastrofiin. Joidenkin taustalta paljastui kytkyjä rikollisuuteen"

"Vimma levisi myös paikallissäästöpankkeihin, jotka kasvattivat voimakkaasti luotonantoa." Lopulta Suomen Pankki otti Skopin haltuunsa 19.9.1991. Säästöpankkien saatavat ja omaisuus jäivät roskapankki Arsenalin hoitoon.

KIRJOJA FORSSAN LAMASTA

Jäätyäni työttömäksi aloin kirjoittaa kirjaa tutulle kustantajalle (LUETTAVISSA TÄÄLTÄ>>>). Kun luen tekstiäni, muistan elävästi ne tunteet ja kauhukuvat, kun pelkäsin menettäväni kotini.

Forssan lehden pitkäaikainen toimittaja, nyt jo edesmennyt Pentti Niinimäki kirjoitti avainromaanin (Armas aika) kaupunkimme tapahtumista lama-aikana. – Avainromaani on kirjallisuuden laji, jossa kerrotaan totta ja tarua todellisista henkilöistä yleensä heidän oikeaa nimeään paljastamatta.

Käytän tässä blogissani kirjoittajan romaaniinsa keksimiä nimiä. Säästöpankista kerron oikealla nimellä, koska nimi on kerrottu myös kirjassa. Kirjan päähenkilö on toimittaja Rahkonen eli Niinimäki, joka yrittää kirjoittaa sapattivapaalla romaania. Kerronta sujuu ammattitaitoisesti, mutta poukkoilee erilaisissa muistoissa ja pikkukaupungin tarinoissa ja Rahkosen matkaseikkailuissa ja johtaja Joenniemen sotamuistoissa - ja romaani ei vain ota syntyäkseen ja kuitenkin syntyi tuskailusta. Keskeisenä henkilönä kirjassa on Veikko Tehimaa, jonka pienen kerrostalomme kiinteistökehitysprojektia Säästöpankki alkoi rahoittaa vuonna 1990. Hän joutui tarinan konnaksi maailman suhdanteiden takia. Uhri hänkin oli. Jos korkeasuhdanne olisi jatkunut vielä pari vuotta, hän olisi saanut myytyä kaikki asunnot hyvällä hinnalla ja saanut maksettua velkansa. Vakavin tietämäni uhri kaupungissamme oli Elna Joenniemi ja hänen poikansa. Kirja ilmestyi vuonna 2000 ja se on painettu Forssan kirjapainossa.

Takakannessa kerrotaan mm.

"Kasinopelin vuosina pieni yhtiö ostaa vanhan yrittäjäpariskunnan elämäntyön hotelliravintolan. Kauppahinta sovitaan maksettavaksi kahdessa erässä. Tämä järjestely epäilyttää vanhaa rouvaa Elnaa, joka on kokenut alan ammattilainen, tarmokas yrittäjänainen, mutta perheen miehet, aviomies ja poika, vakuuttavat kaiken olevan kunnossa, kun kaupassa on pankki takana.

Kun kaupan loppuerän maksupäivä tulee, pankki vaatii lisää vakuuksia. Yhtiö ei pysty niitä maksamaan ja myyjät eivät saa rahojaan ja kaikkein kummallisinta on, että yhtiö saa myydä hotelliravintolan eteenpäin ja jättää kauppasumman myyjäpariskunnalle lopullisesti maksamatta."

ASUNTOHAAVEISTA TOTTA

Olin vuonna -76 osallistunut sosiaalilautakunnan kokoukseen, jossa käsiteltiin ns. Sahan kaavaa. Siinä oli yhtiön entisen sahan paikalle suunniteltu Loimijoen rantaan asutusta. Silloin näin sieluni silmillä tummanpunaisen rivitalon pätkän rannassa. Sellaisen haluaisin vanhuuden asunnokseni. Sen valmistumiseen asti asuisin vuokralla. Kunnissa kaavoitus ja rakentaminen etenevät hitaasti. Lopulta asuinalue rannassa olevine rivitaloineen valmistui vasta 2010-luvulla. Sitä ennen oli mahdollista päästä joen rantaan hankkimalla koti saneeratusta pienkerrostalosta.

Isäni oli kuollut viikkojen puolitajuttomuuden jälkeen jouluyönä 1989. Hän jätti perintönä pesämunan, jonka päätin käyttää asuntoon. Runsaan puolen vuoden kuluttua eräänä sunnuntai-iltana lähdin kävelemään pitkin joen vartta. Lehdessä oli kirjoitettu kaikille tutusta talosta joen rannalla. Sitä oltiin nyt saneeraamassa asunnoiksi. Poikkesin kävelytieltä rakennuksen pihaan ja mielijohteesta nykäisin ensimmäisen kerroksen ovea. Ovi aukesi. Hiivin sisään ja näin ikkunalaudalla tulevan pohjapiirustuksen. Kun tutkin sitä, mielialani kohosi pilviin ja vedet tulivat silmiini. Olin varma, että Jumala oli johdattanut minut tähän tilanteeseen ja toisen kerroksen kaksio tuntui sopivalta tulevaksi vanhuudenkodikseni. Jos olisin silloin tiennyt, mitä olisi muutamana seuraavana vuotena edessä, olisin äkkiä lähtenyt rakennuksesta pois ja unohtanut koko jutun. Onneksi en tiennyt. Maanantaina olin jo Veikko Tehimaan työpaikalla kertomassa, että haluaisin ostaa kaksion, jonka parveke oli joen puolella.

Ennen käsirahan maksamista kävin pankinjohtajaveljeni kehotuksesta tiedustelemassa Säästöpankin toiselta (naispuoliselta) pankinjohtajalta, oliko kiinteistöosakeyhtiöllä lainoja. Hän kirkkain silmin vakuutti, että se oli velaton talo. Maksoin pian käsirahan ja sain sovittua rakennusvaiheessa asuntoon toiveideni mukaisia muutoksia. Pistäydyin silloin tällöin seuraamassa remonttia ja samalla seurasin huolestuneena syksyn -90 uutisia, joissa kerrottiin suhdanteiden äkkinäisestä muutoksesta. Lama oli alkanut ja syveni syvenemistään.

MUUTTO

Muuttoa -91 tammikuussa varjostivat maailman uutiset ja myös taloon liittyvät epävarmuudet. Säästöpankin asuntovälittäjä oli lakannut ilmoittamasta asuntoja myytäväksi. Eikä muuttovaiheessa yksikään muu asunto ollut mennyt kaupaksi, vaikka asuntonäyttelyssä oli käynyt tuhatmäärin väkeä. 

Isommasta asunnosta puolet pienempään muuttaminen oli sinänsä oma haasteensa. Tilasin pihalle roskalavan, jonne alettiin heitellä kaatopaikalle vietävää tavaraa. Siihen aikaan ei kierrätys eikä lajittelu ollut vielä kukoistuksessaan. Kerroin naapurille, että hän voi myös laittaa lavalle kaatopaikalle joutavia tavaroitaan. Hän ei saanut aikaiseksi niitä laittaa – onneksi. Pian lava oli nimittäin täysi, eikä se riittänytkään. Minun piti tilata lava vielä uudelleen pihalle. Ongelmana oli se, että vanhassa talossa oli mahdottoman suuri ullakkokomerotila ja sen lisäksi vielä tilava kellari. Sinne oli kerääntynyt runsaassa kymmenessä vuodessa neljän lapsen hylättyjä vaatteita ja tavaroita matkalla teineiksi tai aikuisiksi. Kaksi oli jo muuttanut pois ja toisen jäljiltä oli siellä vielä iso määrä tavaraa. Siellä oli myös kohtuuttoman paljon omia vaatteitani, joita en ollut raaskinut heittää pois ja oli vielä tyttären vauva-aikaiset vaatteetkin. Oli sinne mahtunut pieniä huonekaluja, tauluja ja valtava määrä roskapusseja, joita yksi nuorista oli kantanut sinne roskiksen sijaan ym. ym..

Äidin opit siitä, että "sitäkin voi vielä tarvita" olivat alkupäivinä mielessäni. Äiti oli sitä ikäluokkaa, joka talletti jokaisen narunpätkänkin. Muistan, miten äiti paketteja avattuaan ensin avasi paperinarun solmut ja sitten kääri narun toisen käden sormien ympäri ja lopuksi kiepautti narun pään ympäri ja solmi sen tyytyväisen näköisenä pieneksi kimpuksi.

Muuton edetessä harmitus ja adrenaliini lisääntyivät ja oli yhä helpompaa karsia tavaroita. Ymmärsin sitä naista, joka oli muuton loppuvaiheessa heittänyt kaksi käyttämätöntä täkkiä roskalavalle.

Loppusiivous olikin sitten manööveri erikseen. Siivottomaksi jätetystä asunnosta kiersi jutut pikkukaupungissa, joten yritin panostaa siivoukseen. Käytin hellan, uunin ja peltien puhdistamiseen aikaa tuntikausia, Harmittelin, että olisin voinut sen tehdä joskus aikaisemminkin ihan itselleni nauttimista varten.

Muuttopäivänä olin kuoleman väsynyt. Viimeinen tehtäväni oli käydä sähkölaitoksella purkamassa sähkösopimus ja tekemässä uusi. Kun ajoin sieltä pois, pysähdyin odottamaan isossa risteyksessä vihreää valoa. Forssassa oli silloin "hitaat" liikennevalot, niiden vaihtumista joutui aina odottelemaan pitkään. Kotvan odoteltuani hätkähdin: Tajusin että on turha odottaa vihreää valoa, sillä siinä risteyksessä ei edes ollut liikennevaloja!

Seuraavana päivänä uudessa kodissa nukutun yön jälkeen odottelin vanhassa kodissani kynttilän ääressä lopputarkastusta. Sovittuun aikaan tuli kaupungin teknisestä virastosta tuttu mies, joka käveli taskulampun kanssa suoraan keittiöön ja valaisi hellaani (sitä putipuhdasta). Siitä kuulema saattoi päätellä muunkin huushollin tilan. Maineeni oli pelastettu.

UUDESSA KODISSA

Varani olivat riittäneet vain kaksioon. Ajattelin antaa asunnon aluksi vuokralle, mutta koska tiesin poikien lähtevän kotoa lähivuosina, päätin lopulta, että muutamme kuitenkin jo kaksioon. Olohuone jaettiin väliseinällä pojille omiksi huoneiksi. Toinen, pienempi huone oli yhdistetty olohuone ja makuuhuoneeni. Uuden kodin ongelma oli se, että ilmastointi ei vielä toiminut ja ikkunat olivat huurussa. Myöskään lankapuhelin ei toiminut. Sain sitten lainaksi Tehimaalta ison 4,5 kg painavan matkapuhelimen. 

Kauppakirjassa oli, että maksan sovittuna muuttopäivänä viimeisen erän. Veli oli opastanut, että ei pidä maksaa, vaan pitää sanoa, että rakennuttaja oli arvioinut valmistumispäivän väärin ja minun kuuluu maksaa vasta sitten, kun ilmanvaihto ja puhelinverkko toimivat. Jälkeenpäin ajatellen se oli viisas neuvo. Olisin varmaan joutunut odottamaan ikkunat huurussa lainapuhelimeni kanssa iät ja ajat päivää parempaa. Tehimaa nimittäin oli siinä vaiheessa lakannut jo maksamasta laskuja. Ilmastoinnin ja puhelinverkon asennuksen laskut hänen täytyi maksaa saadakseen minulta rahat. Mutta monet muut rakennusaikaiset laskut jäivät maksamatta, eikä kertonut meille, mitkä laskut olivat rästissä. Sitten niitä tipahteli alioikeudelta kaikkine lisineen. Loppujen lopuksi me täyden hinnan asunnoista maksaneet osakkaat jouduimme maksamaan lisää lähes 5% kauppahinnasta vielä ylimääräistä, että kaikki rakennusajan laskut saatiin maksettua. 

Myöhemmin asuntojen hinnat romahtivat, niin kuin kaikkialla Suomessa.

Suurin osa talosta oli aluksi tyhjänä. Vain kaksi asuntoa oli mennyt kaupaksi. Toisessa asui "Pappa" ja toisessa minä poikineni. 

Olin tulossa keväällä kiirastorstai-iltana kirkosta, kun pappa seisoi parvekkeellaan ja heilutti kädessään paperia hätääntyneen näköisenä. Pian selvisi, että asunto-osakeyhtiöllä oli iso laina, joka oli salattu meiltä. Olin luottanut naisen sanaan ja petyin pankinjohtajaan suuresti. Lopulta se laina saatiin kuitenkin siirrettyä meiltä Tehimaalle.

En tiedä, menivätkö tapahtumat täsmälleen siten kuin Armas aika -kirjassa ja sen takkakannessa kuvaillaan. Elna Joenniemi muutti miehineen keväällä taloomme. Käsitykseni on, että Tehimaa oli osana kauppoja työntänyt Elnan perheelle talon ensimmäisen kerroksen, joka ei ollut mennyt kenellekään kaupaksi. Myös putkitöitä urakoineelle firmalle siirtyi maksuksi yksi asunto. 

Tehimaa jäi edelleen velkaa ison summan Joenniemille. Elna Joenniemi oli viehättävä maailmaa nähnyt ja ulkomaillakin asunut kahdeksankymppinen nainen, joka pukeutui tyylikkäästi ja kaulassa oli yleensä helmet (aidot). Ystävystyimme nopeasti. hän oli sosiaalinen ihminen ja tunsi Forssassa "kaikki". Hänen aviomiehensä oli tunnettu liikemies ja isänmaallinen sotasankari, joka oli saanut aikoinaan ehdollisen vankeustuomion sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä asekätkentäjutussa. 

Kirjassa kerrotaan, ettei Elnan mies joutunut kärsimään kaupoista, koska kuoli rauhallisesti omassa sängyssään ennen kuin koko totuus paljastui. Tiedän, että hotelliravintolan kauppoihin liittyneet tapahtumat aiheuttivat Elnalle hirvittäviä kärsimyksiä. Koko loppuelämänsä ajan Elna soitti säännöllisesti Tehimaalle ja muistutti velasta. – Turhaan.

Kirjassa kuvataan kohtaus, jossa toimittaja Rahkonen oli liittynyt ravintolassa iltaa viettävään seurueeseen. Orkesterin tauon aikana he siirtyivät kabinettiin.

"Iltapalaksi tuotiin vihreään kabinettiin janssoninkiusausta ja olutta. Tehimaa sanoi humalaisella äänellä, että jos joku kaipaa ruokaryypyksi kossua, niin heti tulee. Ja iltapalan jälkeen sen mukaan konjakkia ja viskiä kuin kukin haluaa.

Iltapala oli ehditty syödä ja ensimmäiset grogilasit oli tuotu pöytään, kun tarjoilijan perässä tuli kabinettiin rouva Elna Joenniemi. Hänellä oli yllään musta puku ja kasvoilla totinen, juhlallinen ilme. Hän käveli suoraan Veikko Tehimaan pöydän luo ja sanoi hiljaisella, mutta tarkoittavalla äänellä:

• Sakari ampui illalla itsensä, kun sinä et maksanut meille velkaasi."

Tehimaa häkeltyi ensin, mutta sitten alkoi puolustautua, ettei se ollut hänen vikansa.

IKÄVÄ YLLÄTYS

Niihin aikoihin kerrottiin lehdissä, että Kuopiossa oli samantapainen remontoitu pienkerrostalo mennyt konkurssiin ja omistajilla oli mahdollisuus ostaa oma asuntonsa isolla rahalla takaisin.

Luonani kokoontui naisten raamattupiiri ja kerroin heille syksyllä, miten onnellisesti asia oli järjestynyt, kun velka oli siirretty pois asunto-osakeyhtiöltä. Piirissäni kävivät juristi ja paikallisen ison firman talouspäällikkö. He kysyivät, oliko talossa kuitenkin kiinnityksiä. Siihen en osannut vastata. He ottivat selvää. Totuus oli se, että vaikka velka oli siirretty pois asunto-osakeyhtiöltä Tehimaalle, talo oli sen vakuutena ja siinä oli isot kiinnitykset.

Laskin, että jos talomme menisi konkurssiin ja menettäisin asuntoni, olisi kaksi mahdollisuutta. Voisin ostaa sen uudelleen itselleni ehkä vähän yli puoleen hintaan alkuperäisestä. Siihen minulla ei kuitenkaan olisi varaa, olisin joutunut ottamaan lisää korkeakorkoista velkaa. Eli ainoana vaihtoehtona olisi siirtyä vuokra-asuntoon. Päätin olla pohtimatta asiaa enempää, elää päivän kerrallaan ja olla iloinen siitä, että minulla oli ruokaa ja vaatteet. Jeesus lupaa (Matt. 6: 33-36)

31 Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' 32 Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. 33 Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.

Onneksi nämä kaksi ihanaa raamattupiiriläistäni marssivat - viime hetkellä, kuten myöhemmin selvisi, Säästöpankkiin ja saivat tiukan neuvottelun tulokseksi sen, että kiinnitykset purettiin. Kaksi viikkoa sen jälkeen Säästöpankki romahti. Minua huijannut pankinjohtaja menetti työpaikkansa ja muutti pois paikkakunnalta samoin kuin Tehimaa.

UUSIA ONGELMIA

Koska Tehimaan rahat loppuivat, häneltä jäi palkat maksamatta. Rakennusmestari ja rakennustyömiehet lopettivat työt ja kolmas kerros jäi kesken. Jonkun ajan kuluttua yksi talon rakennusmiehistä osti kolmannen kerroksen itselleen ja teki sen käsittääkseni omien suunnitelmiensa mukaan valmiiksi. Jotain siinä meni vikaan, kun asuntooni alkoi virrata yläkerrasta vettä. Pikkuhuoneessa selvittiin aika helpolla, seinä maalattiin ja lattia kuivattiin. Jonkun ajan kuluttua olohuoneen katosta alkoi tippua vettä. Olohuoneessa ja eteisessä jouduttiin laminaattilattia uusimaan. Eikä siinä kaikki. Kun tulivat syyssateet alkoi savupiipun kautta virrata eteiseen vettä. Taas uusittiin lattiat. Lisäksi tehtiin savupiipun päälle suojus.

Tehimaa vuokrasi aluksi tyhjiä asuntoja kalustettuina mm. Helsingin Sanomien painon rakennusvaiheessa siellä toimineille sveitsiläisille. Vähitellen asunnot alkoivat mennä kaupaksi, kun hinnat laskivat riittävän alas. Talon taloudelliset ongelmat olivat enää kohtuullisen kokoisia, mutta silti hankalia. Jouduin ryhtymään hallituksen puheenjohtajaksi ja niin vastuuni ja huoleni lisääntyivät.

HALITUKSEN PUHEENJOHTAJANA

Tehimaa oli hankkinut isännöitsijäksi halvimman mahdollisen henkilön, joka myöhemmin joutui oikeuteen toisen talon isännöitsijänä tekemistään väärinkäytöksistä. Meillä hän ei jäänyt kiinni rikoksista, mutta hänen huolimattomuutensa takia yhtenä vuonna hänelle ei myönnetty vastuuvapautta. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään paitsi lopulta sanoimme isännöintisopimuksen irti. Minun oli todella vaikeata löytää uutta isännöitsijää, kun talon maine oli mennyt, mutta lopulta onnistuin. - Asioilla on taipumus järjestyä!

Koska isännöitsijä ei ollut huolehtinut laskuistakaan normaalisti, talo ei saanut mistään laskuun esim. lämmitykseen tarvittavaa öljyä. Kaikki ostokset piti maksaa käteisellä. Jouduin huolehtimaan mm. lämmitysongelmien ratkaisemisesta. Kerran joulukuussa lämpöpatterit kylmenivät. Syynä oli lämmityskattilan vuoto, minkä takia paineet laskivat ja lämmitysuuni sammui. Meidän uuniin sopivaa uutta kattilaa ei ollut saatavissa koko Suomesta ennen joulua. Oli pakko ostaa uusi uuni kattiloineen. Rahaa ei ollut, joten putkifirman Paula ja minä jouduttiin lainaamaan rahat taloyhtiölle. Oli pakkastalvi ja uuni sammui uutta odotellessa kahden tunnin välein, ellei sitä käyty uudelleen sytyttelemässä. Vuokralaiset olivat raivoissaan ja ilmoittivat, että jos lämmitys ei pysy jatkuvasti päällä, he eivät maksa vuokraa omille vuokranantajilleen. Noin kahden viikon ajan kävin yölläkin kahden tunnin välein pannuhuoneessa sytyttämässä tulta. Uusi uuni kattiloineen saatiin sentään pari päivää ennen joulua ja lainaamamme rahatkin saimme taloyhtiöltä takaisin aikanaan.

Myöhemmin kerran putket ja patterit olivat yllättäen kylmiä. Silloin syynä oli, että lämmitysöljy oli päässyt loppumaan. Talonmiestähän meillä ei ollut, joka olisi lämmityksestä vastannut, vastuussa olin minä. Kello oli jo yli kymmenen. Sain jostain tiedon, että parin kilometrin päässä olevalta huoltoasemalta saa lämmitysöljyä. Lähdin hakemaan sitä kanisterilla ja maksoin taas tilapäisesti pankkikortillani. Onneksi tiesin, missä kohtaa pihaa sijaitsi pannuhuoneen lämmitysöljysäiliöön johtavan putken suu. Tuntui ihanalta lorottaa kanisterista öljyä ja tuntea itsensä sankariksi.

Alkuaikoina usea asunto oli vuokrattu ravintola-alan työntekijöille, jotka nukkuivat aamuisin pitkään iltatyön jälkeen. Kerran eräs ravintola-alan työntekijä soitti ovikelloa ja kysyi, oliko talo rauhallinen. Vakuutin, että paksut seinät takasivat sen, että talo oli rauhallinen, päivällä voi nukkua. Nainen vuokrasi asunnon kolmannesta kerroksesta. Jonkun ajan kuluttua ovikelloni soi aamuyöllä kello viiden aikoihin ja oven takana seisoi sama nainen kietoutuneena räsymattoon, joka oli ollut kolmannen kerroksen käytävän lattialla. Nainen pyysi minua yleisavaimen haltijana päästämään hänet kotiinsa. Ravintolaväki oli pitänyt kolmannessa kerroksessa yhdessä asunnossa after work -bileitään ja siellä oli tullut jotain riitaa ja nainen oli heitetty alusvaatteisillaan ulos asunnosta. – Hän itse oli lopulta se, joka aiheutti häiriötä.

Vuosien myötä talo on rauhoittunut vielä enemmän, eivätkä nykyiset osakkaat edes tiedä alkuaikojen katastrofeista tai bileistä. Enemmistö asukkaista on ikääntyneitä sinkkunaisia, jotka omistamme asuntomme ja olemme asuneet talossa kauan. Olot ovat vakiintuneet. Kun muistelen alkuaikojen tapahtumia, osaan olla todella kiitollinen siitä, miten hyvin asiat ovat nyt. 

Meillä on paljon mukavia muistoja vuosien varrelta. Pihatyöt tehtiin talkoilla ja päätteeksi pidettiin kekkerit. Pikkujouluja vietettiin yhdessä ja joka kesä järjestettiin pihakirppistapahtuma. Nyt pihatyöt on ulkoistettu, eikä jakseta enää viettää juhlia eikä järjestää kirpputoreja. Kesällä sentään istutaan yhdessä pihassa ja joskus kahvitellaan. - Ollaan tultu vanhoiksi, mutta hyvätkin muistot elävät.

Kuvassa on talomme kesäiseltä Saunasillalta katsottuna. Talvinen kuva on kaupungin puolelta. Ero alkuperäiseen rakennukseen on melkoinen.

POHDINTAA

90-luvun alku oli raskasta aikaa minulle henkilökohtaisesti. Muistan sen paikan, jossa kuljin joenvartta pitkin kun yhtäkkiä minusta tuntui, kuin kaikki tapatumat olisivat hyökyneet ylitseni. Pelkäsin menettäväni kotini ja pelkäsin menettäväni työni ja vielä läheisen rakkaan terveysongelmat sai minut pelkäämään, että menetän hänetkin. Ajattelin että "minä hukun."  Ajan myötä läheiseni parani ja sain pitää kotini, vain työni menetin, mutta vajaan vuoden kuluttua sain uuden ja paremman. 

Siihen aikaan, kun huolet olivat pahimmillaan, luonani kävi yhteisen projektin tiimoilta seurakunnasta tuttu mies. Kerroin talomme tilanteesta ja ihmettelin sitä, miten Jumala oli sallinut minun joutua tällaiseen sotkuun, vaikka olin rukoillen kysynyt häneltä johdatusta. Mies muistutti minua raamatun kohdasta Tuomarien kirjan kolmannessa luvussa: "1 Tässä ovat lueteltuina ne kansat, joiden Herra antoi jäädä asuinsijoilleen koetellakseen israelilaisia, kaikkia niitä, jotka itse eivät olleet kokeneet Kanaaninmaan valloitussotia. 2 Tämän hän teki opettaakseen Israelin uudet sukupolvet käymään sotaa, etenkin ne, jotka eivät olleet koskaan ennen joutuneet sotaa kokemaan."

Jakeet tiivistyivät mielessäni voimalauseeksi: "että he oppisivat sotimaan". Jumala oli luvannut israelilaisille oman maan. Sinne asettumisessa oli suuria esteitä, kaikki oli johdatusta, vaikka matkalla oli sodittava. Aina kun muistin lauseen, minulle tuli rauhallinen olo. Minun täytyy oppia sotimaan, vaikka Jumala oli mielestäni luvannut minulle sen kodin. Minun sotimiseni oli sitä, että taistelen päivästä toiseen häneen luottaen masennusta ja epäuskoa vastaan ja luotan, että hän kääntää pahimmatkin asiat lopulta parhaakseni. Tunnuslause siinä taistelussa oli myös raamatusta: Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. (Fil. 4:13, vanha käännös)

On turvallista ajatella tässä sotaisassa maailmassa, että vielä kerran Jumala lopettaa sodat eikä kenenkään tarvitse oppia sotimaan: Ja hän tuomitsee monien kansojen kesken, säätää oikeutta väkeville pakanakansoille, kaukaisiin maihin saakka. Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan. (Miika 4:3).

Mietin puhutaanko virsissä sodista.

Mieleeni tulivat sanat: Tääl' on sota, kilvoitus, vaiva ja työ. Jouduin toteamaan, että Siionin virsissä (56) sana sota esiintyy, mutta ei nykyisessä virsikirjassa. Vanhan körttivirren sanoja on kaunisteltu (311). Hyväthän ne sanat ovat edelleen:

1.
Jo joudu, mun sieluni, heräämähän
ja Jumalan Karitsaa kiittämähän.
Hän avasi tien pyhän Jumalan luo
ja pelastusarmonsa sinulle suo.

2.
Siis vieläkö kärsit sä orjuuttasi
ja aina vain katselet puutteitasi,
kun Jumalan Karitsaa katsella saa,
myös sinua verellään puhdistavaa?

3.
Nyt usko ja luota jo Vapahtajaan
ja heittäydy armoa rukoilemaan
ja köyhänä kaikkine synteinesi
vie Herralle vaivattu sydämesi.

4.
Et itsessäs olekaan mahdollinen,
vaan Jeesus on laupias, voimallinen.
Näin heikkona kiirehdi Jeesuksen luo,
hän haavoistaan lääkettä tunnolle suo.

5.
Vaan miksi nyt pelkäät ja piileskelet
ja Herrasi kasvoja vain pakenet?
Hän saapui myös sinua puhdistamaan
ja Jumalan kaupunkiin johdattamaan.

6.
Oi kuinka se riemuitsee autuudestaan,
ken uskossa yhdistyy Vapahtajaan,
saa Herralta vaatteeksi vanhurskauden
ja ikuisen armon ja ystävyyden.

7.
On täällä nyt taistelu, kilvoitus, työ,
vaan siellä on päiväksi muuttunut yö,
kun nähdä saan kirkkaita kasvojasi
ja veisata iäti kiitostasi.

MARTTI TALVELA LAULAA KÖRTTIVIRREN VANHOILLA SANOILLA>>>