"OI HERRA SIUNAA SUOMEN KANSA"

Kuvassa oleva Iston maalaus tuli taas mieleeni, kun mietin sortovuosia ja kansamme itsenäisyyttä. - Samoin otsikkona olevan virren sanat ja sen ukrainalaisen säveltäjä Dmitri Bortnjanskin luomat sävelet.

Joitakin vuosia sitten olin yhdessä Senioripsykologien kanssa Latviassa ja kuljimme paikoissa, jotka liittyivät suomalaisiin jääkäreihin. Kävimme sekä Liepajassa että Riianlahden haudoilla, muistomerkillä ja jääkärinäyttelyssä. Meillä oli oppaana varsin pätevä sotahistorioitsija. Jääkärien merkitys Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa tuli selväksi. Galinin sotilashautausmaalle on pystytetty hautakivi, jossa on kolmen miehen nimet ja teksti: "Tässä lepäävät isänmaansa itsenäisyyden puolesta ensimmäisinä kuolleet suomalaiset jääkärit".

Sen matkan jälkeen kiinnostukseni itsenäisyyttä edeltäneisiin vaiheisiin kasvoi. Itsenäisyyspäivän kunniaksi on äskettäin esitetty televisio ykkösellä päiväaikaan kaksi suomalaista elokuvaa niiltä ajoilta. Kummassakin elokuvassa on menoa ja kieroilua, väkivaltaa ja rakkautta ja nopeita juonenkäänteitä. Varsinaisia historiaelokuvia ne eivät olleet, mutta herättivät kuitenkin ajatuksia. Niiden katsominen sai ennen kaikkea mielen kiitolliseksi siitä, että asiat ovat nyt toisin. Olemme itsenäisiä. 

Ensin esitettiin Nyrki Tapiovaaran 1938 ohjaama "Varastettu kuolema".

Elokuva kertoi nuorista aktivisteista. Suomessa elettiin sortokautta ja elokuvassa tuli selvästi esiin se, miten venäläiset santarmit käyttivät valtaa Helsingissä. Kun elokuvassa oli kohtaus, jossa vangitulle aktivistille vietiin hänen äitinsä toimittamana korissa ruokaa. Vartija ei olisi halunnut ottaa sitä vastaan ja viejä työnsi hänelle rahaa ja vartija otti korin vastaan. Hän tosin söi parhaat ruuat päältä ja jätti leivän jäljelle. Ja leivän sisällä oli pistooli, jonka avulla aktivisti karkasi. Muistin setäni vaimon aikoinaan kutsuilla kertoneen, että venäläiset virkamiehet ottivat vastaan lahjuksia, mutta suomalaiset eivät ottaneet. Se oli hetki, jolloin tajusin, miten lähellä oli ollut aika, jolloin Venäjä käytti valtaa ja suomalaiset haaveilivat itsenäisyydestä.

On hienoa, että viime sotien veteraaneja muistetaan, kun itsenäisyys oli uhattuna. Tärkeää on myös kunnioittaa aikaisemman sukupolven uhrauksia ja muistella vapautumista venäjän sorron alta ja muistella niitä nuoria aktivisteja, jotka toimivat Suomen itsenäisyyden hyväksi ja niitä, jotka lähtivät Saksan armeijan jääkärikoulutukseen itärintamalle Latviaan. Siellä heistä muodostettiin virallisesti Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona 27. 

Jääkäreihin tosin liittyy itsenäisen kansamme ensi askeleiden syvä haava: sisällissota. Jääkärit joutuivat taistelemaan myös oman maan kansalaisia vastaan, kun kansa oli jakautunut kahtia. Valtaenemmistö jääkäreistä taisteli valkoisten puolella. Kuitenkin oli olemassa myös punaisia jääkäreitä. He olivat samassa Jääkäripataljoona 27:ssä koulutettuja, vasemmistolaisesti suuntautuneita työläisjääkäreitä.

Toinen elokuva oli Jääkärin morsian. Myös se on valmistunut vuonna 1938. Se kertoo vuoden 1915 tapahtumista Liepajassa, Latviassa. Filmi joutui vuonna 1949 Neuvostoliiton vastaisena esityskieltoon ja vapautui vasta 60-luvun lopussa. Elokuva perustui Sam Sihvon säveltämään laulunäytelmään. Sihvo oli itse jääkärivänrikki ja tunsi Latvian Liepajan olosuhteet. Elokuva alkaa välikohtauksella rautatieasemalla, jonka takia suomalainen jääkärikoulutettava Mikko (Kullervo Kalske) joutuu kahdeksi viikoksi arestiin. Siellä hän laulaa melkein hartaana "Jääkärin kaiho" -nimisen laulun. Sen sanojen kirjoittajaksi on merkitty Sam Sihvon lisäksi Aarne Sihvo.

Elon mainingit korkeina käyvät, niiden kuohuissa kulkee mun tie

En tiedä mi′ matkani määrää

Ylin riemu vai kuoloko lie?

Jäivät itkemään äiti ja siskot sekä tyttöni turvatoin jäi

Syli lämpöinen jäi oman armaan, minun riemuni, onneni jäi

Ällös itke mun kultani kallis

minä saavun, jos luoja sen suo

Jäänen kentälle sotaveikot sulle viimetervehdykseni tuo

He kertovat kaihoni sulle ja mun lempeni, kuoloni tien

Minun hautakumpuni paikan ja kuin rakkaus kuolohon vie

Kuin rakkaus kansaan ja maahan sekä lempeni sinuhun vain

Sai mun uljaana taistojen kesken sekä viimein kuolohon sai

Ällös itke mun kultani kallis, minä saavun, jos luoja sen suo

Jäänen kentälle sotaveikot sulle viimetervehdykseni tuo

Filmistä on nähtävissä pieni pätkä, jossa arestissa oleva Mikko laulaa laulua KATSO>>>

Jääkäreiden merkityksestä itsenäisyyssodissa kerrotaan omalla sivustolla. https://jp27.fi/jaakarit/jaakarit-itsenaisyyssodissamme/

"Osa jääkärijoukoista sai tulikasteensa Tampereen Kalevankankaalla 28.3. ja ehti muutamia päiviä myöhemmin Tampereen valtaukseen. Jääkärijoukot osallistuivat itäisellä Karjalan kannaksella Raudun valtaukseen. Viipurin valtaukseen 28.-29.4. osallistuivat kaikki armeijan jääkärijoukot.
Monet jääkärit joutuivat vaativampiin tehtäviin, kuin mihin heidät oli koulutettu. Eversti Aarne Sihvo toimi Karjalan rintaman komentajana ja hänen esikuntapäällikkönään oli everstiluutnantti Woldemar Hägglund. Edellinen oli 28- ja jälkimmäinen 24-vuotias. Myös rykmentinkomentajat ja pataljoonankomentajat olivat nuoria ja saaneet lähinnä joukkueenjohtajan koulutuksen.
Vapaussotaan osallistuneista jääkäreistä 178 oli suojeluskunta- ja 68 värvätyissä joukoissa. Jääkärijoukoissa palveli 969 jääkäriä, joista 302 oli upseereita ja 667 aliupseereita tai miehistöön kuuluvia.

Jääkärit olivat ennen kaikkea rintamatehtävissä. Monet olivat esitaistelijoina esimerkkinä muille. Jääkäreiden tappiot olivat hyvin raskaat. Sodassa taistelleista 1261 jääkäristä 127 kaatui ja 238 haavoittui.

Jääkäreiden osuus Suomen itsenäisyystaistelussa oli hyvin ratkaiseva. He muodostivat juuri itsenäistyneen valtion oman armeijan johtajiston rungon ja sen henkisen selkärangan"

ITSENÄISYYDEN HINTA

Muistan lapsuudesta mustiin suruhuntuihin pukeutuneet naiset. Huntuja ei käytetty hattuihin kiinnitettyinä kasvojen peitteinä vain hautajaisissa, vaan myös sen jälkeen kuukausia. Niiden viesti oli myös se, että nainen oli ikään kuin varattu. 

Haavoittuneet ja kuolleet olivat raskas hinta, jota itsenäisyydestä maksettiin. Sodan jälkeen vielä ei tajuttu, mitä sota lieveilmiöineen oli vaikuttanut seuraavaan sukupolveen ja vielä sitä seuraavaan.

Lapset hintaa maksamassa

Talossamme asui kolme perhettä, joista isä oli kaatunut. Sotaorpoja oli seitsemän. Miltä mahtoi tuntua lapsesta kasvaa surevan äidin hoivassa ja kaivata isää ja olla erilainen omassa koululuokassa.

Ainoa äitini kertoma, sotaan liittyvä tarina liittyi minua vuotta vanhempaan Karolaan. Olimme sodan aikana ulkona kerrostalon pihalla ja Karola oli alle kaksivuotias. Isäni oli päässyt lomalle ja asteli pihaa kohden. Samalla Karola näki hänet ja lähti juoksemaan kädet ojossa isääni kohden ja kiljui innoissaan: "Isä!". Karola ei tunnistanut, ettei sotilaspukuinen mies ollut oma isä, eikä hän ollut käsittänyt sitä, että oma isä oli kaatunut kuukausia aikaisemmin eikä enää koskaan tulisi kotiin. Minulla on mielikuva, että Karola oli meillä leikkimässä ja isä, jolla oli tapana pyörittää meitä ja heitellä ilmaan, "heitteli" myös Karolaa ja muita naapurin lapsia.

Talossamme oli kellarissa pommisuoja ja sinne kiirehdittiin hälytyksen tullessa suojaan. Talomme asukkaat tunsivat hyvin toisensa, koska tuttavuudet oli solmittu pommituksien varjossa. Äiti ei koskaan kertonut pommituksista tai pommisuojasta eikä sodasta muutenkaan. Vasta vanhana veljeni kertoi, että he olivat kerran livahtaneet viisivuotiaina aikuisten huomaamatta naapurin tytön kanssa pihalle, koska halusivat nähdä lentokoneita. Silloin vasta tajusin, että myös minut on riistetty sängystä monet kerrat kesken unien ja ympärillä on täytynyt olla meteliä ja huolestuneita ääniä ja ulkoa kantautuvia pommitusten ääniä. - Mitähän sekin on vaikuttanut meihin lapsiin.

Surkea sotalapsuus

Talostamme ei lähetetty ketään sotalapseksi Ruotsiin. - onneksi. Meidän talon lapset säästyivät niiltä hylkäämisen tunnelukoilta, joita sotalapsuus aiheutti. Lapsille oli trauma, kun heidät erotettiin vanhemmista ja toinen trauma oli, kun heidät erotettiin ruotsalaisista perheistään ja palautettiin Suomeen, jonka kieltä he eivät osanneet. Luokkatoverini Pertti Kaven oli "haavoittunut" sotalapsena ja teki aiheesta väitöskirjan. Hänellä oli rakastavat sijaisvanhemmat Ruotsissa, mutta kokonaisuudessaan sotalapsuus jätti jälkensä psyykeen.

Pellervossa on julkaistu hänestä haastattelu, jossa kerrotaan:

"Pertti Kaven syntyi jatkosodan syttymisvuonna 1941 Helsingissä. Isä joutui rintamalle, poika jäi äidin kanssa Nervanderinkadulle. Suurpommitusten alkaessa helmikuussa 1944 Pertti vietiin turvaan mummolaan Iisalmeen. Kolme kuukautta myöhemmin pakomatka jatkui osoitelappu kaulassa Ruotsiin Länsi-Götanmaalle.

Kaksi ja puolivuotias Pertti ei ymmärtänyt tilanteesta yhtikäs mitään. Äidin jättämien jäähyväisten jälkeen hänet lennätettiin potkurikoneella Brommaan 30 muun sotalapsen kanssa. Terveystarkastuksista päästyä edessä oli junamatka Tukholmasta Tibroon.

Ensimmäisinä päivinä stressi laukaisi koko kehoa kihelmöivän ihottuman. Hämmentynyt pikkumies istui hiljaa keittiön pöydän alla. Se oli ollut turvapaikkana kotonakin, kun venäläiset pommittivat Helsinkiä.

Paluu Suomeen oli traumauttava, hän ei tunnistanut äitiään eikä yhteistä kieltä ollut. Pian Pertti oli oppinut suomenkielen, mutta tunneside äitiin oli lopullisesti vaurioitunut. Pertti kertoo:"Hän laittoi minut ruotsinkieliseen kansakouluun pitääkseen kielitaitoani yllä, vaikka olin siinä vaiheessa jo täysin suomenkielinen. Viruin kolme vuotta tarkkailuluokalla, koska olin opettajan tekemän päätelmän mukaan kiltti, pieni debiili."

Olemme koulutovereiden kanssa kokoontuneet kahdentoista vuoden aikana kolme-neljä kertaa vuodessa. Alkuvuosina Pertti osallistui kokoontumisiin joskus. Nyt häntä ei ole muutamaan vuoteen näkynyt. Hienoa, että hän on kirjoittanut myös suurelle yleisölle tarkoitetut kirjansa ja antanut niillä muille entisille sotalapsille tietoa ja vertaistukea.

Pommituksia paossa

Pertti lähetettiin yksin mummolaan. Minä sain veljeni kanssa olla aina äidin kanssa. Matkustimme yhdessä pahimpia pommituksia pakoon maaseudulle. Veli puhui joskus kesänvietosta Mustialassa. Vasta aikuisena sain tietää, että olimme Mustialan sianhoitokoululla alkukesän -43 kiivaita pommituksia paossa äidin ystävättären sisaren agronomi Aili Mustakallion luona.  Hän oli meille tuntematon ihminen, mutta tarjosi meille pakopaikan. Olin silloin vauva. Äiti oli varmasti jatkuvasti huolissaan isän kohtalosta rintamalla ja kotimme kohtalosta Helsingissä. Mutta veljen ja äidin puheissa Mustialan kesästä, sota oli kaukana. 

Sankarien pojat

Puhumattomuus liittyi siihen aikaan. Traumoja ei haluttu tiedostaa eikä niitä osattu hoitaa. Kirjoitin runon siitä, miten isien sankaruus saattoi vaikuttaa poikiin. Olen kiitollinen siitä, että isä kannusti minua ja minä kelpasin isälle, mutta veljeni itsetuntoa hän haavoitti.

TUHOUTUI SODASSA

Koteja särkyi, teitä ja siltoja.

Suvut surivat miehiään.

Toiset olivat kuolleet,

toiset palasivat kuolleina,

syvät haavat sielussa.

Eikä mielen jälleenrakentamista tullut.

Työkalut puuttuivat.

Särkyneiden sankareiden sukupolvi,

tappamaan oppinut,

tappoi monien poikiensa itsetunnon,

helpolla päässeiden.

Tuli isänmurhien aika,

eivät onnistuneet nekään.

Särkynytkin sotasankari on

aina sankari, ylittämätön.

• Niin haavoittui seuraava sukupolvi.

Oi kallis Suomenmaa,

kalliisti lunastettu.

Miten paljon särkyi ja haavoittui.

Mutta sinä elät.

SODAN JA RAUHAN JUMALA

Itsenäisyyspäivän viettoon kuuluu meillä Suomessa vielä Tuomiokirkossa pidettävä ekumeeninen Jumalanpalvelus, vaikka sitä on korkealtakin taholta välillä vastustettu. Sodan varjot ulottuvat vielä nykypolviin. Se tuo vakavuutta päivään niin kuin myös nykyinen maailmantilanne. Kun "Elon mainingit korkeina käyvät", ihmiset alkavat enenevässä määrin kääntyä Jumalan puoleen. Tajutaan, että itsenäisyys ei ole itsestään selvyys. Rukous isänmaan puolesta lisääntyy. "Oi Herra siunaa Suomen kansa."

On sanottu, että ihmiset aloittavat sodat ja ihmiset myös lopettavat ne. Ajattelen kuitenkin monen muun tavoin, että Jumala lopulta hallitsee historian kulkua - myös sotien historiaa. Siinä mielessä saamme olla turvallisella mielellä. 

Kuuntelin eilen pastori Jukka Norvannon pari raamattutuntia Jeremian kirjasta. Niissä käsiteltiin sotia ja juutalaisten pakkosiirtoa pois kotiseudultaan Babyloniaan. Babylonia oli mahtava maailmanvalta ja Jeremia profetoi, että Jumala tulee hävittämään sen lopullisesti. Koska Babylon oli tuhonnut Jerusalemin temppelin ja maa oli täynnä epäjumalanpalvelusta, Jumalan viha nousi sitä vastaan: Luvun 50 jakeissa 9 ja 10 sanotaan:

"Katsokaa, minä nostan pohjoisesta maasta suurten kansojen yhtyneet joukot Babyloniaa vastaan. Ne hyökkäävät pohjoisesta, ne valloittavat sen. He ovat taitavia sotureita, ampuvat nuolensa ja osuvat aina maaliin. Kaldea joutuu vihollistensa saaliiksi, kaikki ryöstävät sitä mielin määrin, sanoo Herra."

Jeremian ennustus toteutui ja Babylonia tuhoutui lopullisesti. Babylonian tekemä paha sai palkkansa. Paha ei näytä saavan aina tässä maailmassa palkkaansa, mutta saa kuitenkin tulevaisuudessa. Voimme luottaa Jumalan viisaaseen tuomioon ja johdatukseen kun hän kaitsee kansojen kohtaloita. 

Tänä itsenäisyyspäivänä Uuno Kailaan 1931 kirjoittama rukousvirsi 584 puhuttelee ainakin minua aivan erityisesti. Tauno Väinölä kertoo siitä:

"Uuno Kailaan läheinen ystävä Eino Salmelainen kertoo muistelmissaan siitä käynnistään runoilijaa tapaamassa, jolloin hän sai käsikirjoituksena lukeakseen "Suomalaisen rukouksen". Se tehosi syvästi Salmelaiseen. Hiljaa hän sanoi, että tätä rukousta tullaan vielä joskus lukemaan kirkossakin. "Luuletko? Kailas sanoi yhtä hiljaisesti. Ja kyynel vieri hänen poskelleen."

1.
Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs.
Kaitse ain kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä
heikkoja edessäs.
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.

2.
Herramme, kirkasta meille
kasvos laupiaat,
niin että armosi alla
toivoa rohkaisemalla
kukkivat roudan maat.
Vaivoissa näytä meille
kasvosi laupiaat.

3.
Tutkien sydämemme
silmäs meihin luo.
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo.
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo.

KUUNTELE>>>