PSYKOLOGIN MUISTIKUVIA MIELISAIRAALOISTA 1/3

Kuvassa on Hesperian sairaala (valokuva Volker von Bonin Helsingin kaupunginmuseo), joka edelleenkin herättää ristiriitaisia tunteita, kun kuljen sen ohi, tai katselen sen kuvaa. Kun katson Moision mielisairaalan kuvaa, minulle tulee mieleen lämpimiä tunteita ja mukavia muistoja. Olin siellä kolme vuotta myöhemmin, minä olin muuttunut ja toisaalta kokemus yhteisöllisyydestä oli uutta. Siellä me tanssimme diskossa yhdessä potilaiden kanssa ja osallistuimme samoihin juhliin, asuimmehan mielisairaalan alueella.

Parin viime vuoden aikana Suomen Kirjallisuuden Seuran keräyskohteena ovat olleet mm. psykologien työmuistot. Lähetin viime viikolla oman aineistoni. Moision kesien myönteinen kokemus oli niin vahva, että juuri se sai minut osallistumaan psykologimuistojen tallentamiseen, mutta tapani mukaan lähdin myös rönsyilemään ( MUISTELMIA PSYKOLOGIN TYÖSTÄ 60 JA 70 LUVUILLA ) Nyt psykologien muistoista ollaan tekemässä artikkelia.

Aikaisemmin ovat keräyskohteena ovat olleet mielisairaalamuistot, joista on tehty yli neljäsataasivuinen tietokirja. Kirjaa lukiessani tajusin, miten merkityksellisiä mielisairaalamuistot ovat. Päätin kirjoittaa omista muistoistani kolmen blogin verran eli laajemmin kuin mitä psykologimuistelmissa olin tehnyt. Muistoja oli neljästä sairaalasta, joissa työskentelin 1 – 6 kuukautta. Ensin kerron muistoja lähinnä Hesperian sairaalasta. Olin siellä harjoittelija opiskelun loppuvaiheessa ja epävarmana itsestäni. Henkilökunta asui omissa kodeissaan ympäri kaupunkia ja sen ulkopuolella. eikä ollut vapaa-aikoina juurikaan tekemisissä toistensa kanssa - eikä ainakaan potilaiden kanssa. 

Viikon päästä kerron muistoja Harjamäen sairaalasta Siilinjärvellä ja kahden viikon kuluttua muistoja Mikkelin Moisiosta. Kumpikin sairaala esiintyy seuraavan kirjan sivuilla. Ne olivat tyypillisiä sen ajan mielisairaaloita: Ne sijaitsivat taajaman ulkopuolella ja lähes kaikki työntekijät asuivat sairaalan alueella työsuhdeasunnoissa. Ne olivat erikoislaatuisia yhteisöjä. Vapaa-aikana nähtiin työtovereita ja potilaita. Elettiin erikoisessa kuplassa.

Kirjan esittelytekstissä sanotaan:

Kokemuksia mielisairaalasta : muistoihin kaivertuneet tilat (2022)

Tiivistelmä

"Suomessa psykiatrinen hoito on ollut pitkään hyvin laitoskeskeistä, ja mielisairaalat ovat kuuluneet monin tavoin suomalaisten elämään. Kokemuksia mielisairaalasta valottaa historian, kulttuurisen mielenterveystutkimuksen ja taiteellisen tutkimuksen keinoin sitä, miten mielisairaalat muistetaan. Millaisia tunteita ja ruumiillisia muistoja liittyy sairaalassa vietettyyn aikaan? Millaisena 1930-luvun potilas koki mielisairaalan, ja miten potilaat kertovat sairaalassa kohtaamastaan pakosta ja väkivallasta? Millainen sairaalakokemus on jättänyt hyvät ja lämpimät muistot? Monitieteinen teos perustuu ainutlaatuiseen muistitietoaineistoon, joka avaa uusia näkökulmia mielisairaaloiden arkeen, historiaan ja vaikutukseen nyky-Suomessa. Teos tarkastelee jälkiä, joita hoito, sairaudet ja kokemukset sairaalatiloista ovat jättäneet potilaiden, omaisten sekä henkilökunnan ja heidän sairaala-alueilla kasvaneiden lastensa elämään."

Kirja on ilmaiseksi luettavissa netistä seuraavan sivun kautta: https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/skst.1483/

MITEN JOUDUIN MIELISAIRAALAAN

Olin viisitoistavuotiaasta lähtien kiinnostunut psykologiasta ja sen tarjoamasta tiedosta ihmismielestä. Halusin tietää enemmän, ja lukion psykologia tarjosi siihen mahdollisuuden. Abiturienttivuonna vahvistui päätökseni pyrkiä lukemaan psykologiaa. Halusin tietää vielä enemmän. Itse psykologin ammatista en tiennyt yhtään mitään. - Oikeastaan haaveammattini oli niihin aikoihin kotiäitinä toimiminen.

Opiskeluaikana olin ohjautunut kliinisen psykologian pariin, jota me opiskelijat arvostimme eniten. Se tarkoitti kuitenkin mielisairaiden hoitoon osallistumista mielisairaanhuoltopiirien organisaatioissa. Siihen aikaan ei ollut vielä terveyskeskuspsykologien tai koulupsykologien virkoja, jotka olisivat minua oikeasti kiinnostaneet. Avohoitoa eli mielenterveystoimistoverkostoa oltiin vasta luomassa eri puolella maata. Myöhemmin tunsin olevani kotonani avohoidossa työskennellessäni.

Ensimmäinen kokemukseni mielisairaalasta tapahtui loppuharjoittelussa kesällä 1967 Helsingissä Hesperian sairaalassa. Onnistuin ilokseni saamaan sairaalan ainoan harjoittelijan paikan. Hesperiassa oli kolme psykologia, joista yksi oli ohjaajani. Työ oli lähinnä potilaiden testaamista. Harjoitteluun kuului viikko hoitajan roolissa jollain osastolla. Sen viikon vietin miesten avo-osastolla lähinnä koronaa ja korttia pelaten.

UUSIA NÄKÖKULMIA

Alkuvaiheessa erään osaston käytävällä tuli vastaan tuttu komea poika muodikkaissa vaatteissa, keltainen villapusero huolettomasti harteille kietaistuna. Hän oli hyvän ystäväni ihastus, josta hän toivoi itselleen poikaystävää. Kohtaaminen hätkähdytti minua ensin. Toivuttuani hämmästyksestä tajusin, että ihan "normaali ihminen" voi olla mielisairaalassa emmekä voi tietää millaisia kestämättömiä paineita ihmisillä voi olla elämässään.

Siihen aikaan mediassa ei puhuttu mielenterveysongelmista, eikä kerrottu elämän murjomien tarinoita. Meillä ei ollut opiskeluaikana puhuttu rauhoittavista lääkkeistä eikä siis ihmisen lääkitsemisestä silloin, kun elämässä on vaikeaa. En tiennyt, että oli olemassa esimerkiksi ns. hautajaispaketti diapamia, jota kirjoitettiin herkästi omaisille. Tulin Hesperiassa tietoiseksi siitä, että lääkkeillä voidaan auttaa "tavallisiakin ihmisiä", ettei tarvitse tuntea liian voimakkaita, hankalia tunteita. Muutama vuosi aikaisemmin olin kokenut elämäni kriisin ja ponnistellut sen läpi runojen ja kirjallisuuden avulla. Hesperiassa päätin, etten koskaan enää halua tuntea niin hankalia tunteita, vaan ahdistavassa tilanteessa alan syödä rauhoittavia lääkkeitä. Ajatus lisäsi elämänhallinnan tunnetta ja sai suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaammin. Joitakin vuosia myöhemmin psykologiystäväni oli alkanut syödä diapamia avioliiton aiheuttamiin ahdistuksiin. Hän katui lääkitystä ja halusi myöhemmin irti diapamista, mutta se onnistui vasta sairaalassa tapahtuvan vieroituksen kautta. Rauhoittavat lääkkeet näyttäytyivät nyt toisessa valossa. Päätin pysyä niistä erossa.

Hesperiassa kohtasin myös itsemurhien todellisuuden. Minulle oli uutta tietoa lääkärien tekemät itsemurhat. Siellä kerrottiin psykiatrista, joka oli muutamaa kuukautta aikaisemmin hypännyt sairaalan ylimmän kerroksen parvekkeelta. Kuulin oman harjoitteluni loputtua, että lukioaikojen tuttu vitsiniekka poika, joka oli valmistumassa lääkäriksi ja toimi amanuenssina Hesperiassa, oli tehnyt lääkkeillä itsemurhan. Se kolahti kovaa.

KOVIA KOKEMUKSIA

Hesperian sairaalassa kohtasin 24-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämän raadollisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden koko kirjon. Alku oli tyrmäävä. Olin ahdistunut. Ajattelin, että olen väärällä alalla, enkä ikinä pystyisi menemään töihin mielisairaalaan. Kotiin tultuani oli pakko soittaa äidille ja purkaa päivän tuntemuksia. Kaksi viikkoa kesti varsinainen ahdistuksen aika ja sitten helpotti.

Lastenosasto

Ehkä kesän järkyttävin kokemus oli tutustuminen lastenosastoon. Olin ajatellut, että voisin viettää osastolla lasten kanssa aikaa ja vaikka lukea heille satuja tai järjestää jotain mukavaa. Kun menin psykologin kanssa osastolle, tajusin, että nyt en ollut tiennyt ollenkaan, mistä oli kysymys. Minua kiinnosti se, miksi lapset olivat mielisairaalassa, mutta heidän taustoistaan ei kerrottu mitään. Minua olisi kiinnostanut nähdä heidän paperinsa, mutta niitä ei tarjottu minulle. Yhden lapsen kohdalla psykologi kuiskasi diagnoosin, muuten opintokäynti sisälsi vain kaaoksen seuraamista.

Osasto oli vanhassa kauniissa puurakennuksessa sairaala-alueen laidalla. Pihalla oli keinuja ja hiekkalaatikko. Kaikki näytti hyvältä. Sisällä sain aluksi tietää, että yksi hoitaja oli jäänyt aamulla sairaslomalle, kun yksi lapsista oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja käsi oli nyt kipsissä. Minulle kerrottiin, että aika usein joku hoitaja oli sairaslomalla lasten väkivaltaisen käytöksen takia. Melu oli melkoinen.

Muistan jopa nimeltä sen hentoisen kolmevuotiaan tytön, joka oli psykoottinen. En ollut aikaisemmin edes tiennyt, että niin pienellä lapsella voisi olla psykoosi, heillehän on normaalia elää mielikuvitusmaailmassa muutenkin. Pienillä lapsilla psykoosioireita voivat olla esimerkiksi kuulo-, näkö-, haju- ja kosketusharhat tai puheen katkeilu, itsekseen naureskelu, käytöksen eriskummallisuus tai voimakkaat pelot ja ahdistuneisuus.

Vanhemmat eivät halua, että heidän oma lapsensa sijoitetaan mielisairaalaan, ellei ole pakko. Näiden lasten kohdalla oli ollut pakko. Lisäksi he oireilivat hylätyksi joutumisen kokemustaan. Ero vanhemmista on yleensä traumauttava kokemus. Kun muutaman tunnin kuluttua lähdimme pois, ovenraosta oli tunkemassa ulos useampi lapsi, joita sitten työntelimme takaisin. Muistan vielä sen, että kun ovi oli saatu suljettua, nojasin siihen selkä ovea vasten ja huokaisin syvään. Ajattelin, että en halua sinne enää koskaan mennä – enkä mennyt.

Sähköshokki

Harjoitteluun kuului myös sähköshokkihoitokerran seuraaminen. Wikipedia aloittaa tekstinsä: Sähkösokki on kidutusmuoto…Nykyisessä käypähoitosuosituksessa sanotaan: "Sähköhoito (vanhemmalta nimeltään sähkösokkihoito) on saamassa uudestaan suosiota erityisesti vakavissa masennustiloissa. Siinä aiheutetaan lyhyessä yleisanestesiassa potilaalle sähköisellä ärsykkeellä epileptinen kouristuskohtaus."

En muista, mikä oli potilaan diagnoosi tai sanottiinko sitä edes minulle. Menin tiettynä ajankohtana sovittuun potilashuoneeseen, jossa pelokas naispotilas makasi sängyssä ja henkilökunta touhusi sängyn ympärillä laitteiden ja piuhojen kanssa. En muista, että häntä olisi nukutettu. Sen muistan, että kun painettiin nappia ja potilas alkoi kouristella ja kasvot vääntyivät järkyttävällä tavalla – ihminen muuttui kuin toiseksi. En muista, oliko potilas juuri masennuspotilas, enkä nähnyt potilasta koskaan sen jälkeen, enkä tiedä auttoiko sokkihoito häntä. Vasta Harjamäessä sain huomata erään potilaan kohdalla, minkä avun sähkösokkihoito voi tuoda.

MUISTIKUVIA POTILAISTA

Olin ennen Hesperian sairaalaan tuloa tavannut elämäni aikana kaksi mielisairasta. Heidän käyttäytymisensä oli minun mielestäni ollut ihan normaalia. Suurin osa Hesperiankin potilaista käyttäytyi aivan normaalisti. Kroonikkopotilaiden olemuksissa tosin näkyivät monivuotisen vahvan lääkinnän jäljet. Kun aloin tutustua ihmisiin ja eläytyä heidän tarinoihinsa, uusi pimeä maailma avautui minulle.

Alkupäivinä käytin osan työajasta tutustumalla psykologien mappeihin, jotka sisälsivät testauspapereita ja lausuntoja. Psykologin saamassa lähetteessä oli mukana yhteenveto potilaan elämäntilanteesta. Niitä oli raskasta lukea. Vielä raskaampaa oli tavata kärsiviä ihmisiä. Potilaiden kertomukset omasta elämästä nostivat stressitasoani. Liian paljon ihmisen kärsimystä tulvi tietoisuuteeni lyhyessä ajassa.

Panin papereista merkille, että nuorten osastolla kellään potilaalla ei ollut tavallista perhettä, jossa olisi ollut kaksi nuoren biologista vanhempaa. Kerran osastokokouksessa käsiteltiin erään nuoren tapausta, ja hoitajat puhuivat molemmista vanhemmista. Ajattelin, että tämä nuori onkin sitten poikkeus. Kokouksen edetessä kävi ilmi, että pojan vanhemmat olivat aikoinaan ottaneet avioeron, mutta olivat muutaman vuoden kuluttua palanneet yhteen. Siis hänkään ei ollut poikkeus.

Minulla oli loistava ohjaaja, jonka kanssa kävimme läpi tekemieni testien pöytäkirjat ja kirjoittamani lausunnot. En halunnut kuitenkaan kertoa hänelle, miten ahdistunut olin potilaiden tilanteista. Suurimman osan heistä tapasin vain sen ainoan kerran, kun heidät tuotiin työhuoneeseeni, enkä tiennyt, miten heidän hoitonsa ja tarinansa jatkuivat ja saivatko he apua.

Eniten mieltäni hämmensivät neuroottiset potilaat. Heitä oli testattavissani suuri osa. Jouduin kohtaamaan myös paljon masentuneita, mutta heillä oli yleensä elämäntilanteessa selvä syy masennukseen. Tiesin myös, että heitä voidaan auttaa lääkkeillä. Ohjaajani opetti minulle: "Psykoottinen ajattelee, että kaksi plus kaksi on kolme, ja neurootikko ajattelee, että kaksi plus kaksi on neljä, mutta se ahdistaa häntä". Minua hämmensi neurootikoissa se, että ihminen ei ole vähääkään sekaisin ja elämäntilanne on OK, mutta hän on rakentanut itselleen ahdistuksen tyhjästä. Toki nyt tajuan, että ei se tyhjästä ole tullut, vaan elämä on ollut liian rosoista lapsuudessa tai nuoruudessa.

Muistan vieläkin nuorehkon miehen, joka oli oppikoulunopettaja. Hänellä oli pakkoneuroosi. Mikään miehen kertomassa ei selittänyt oireen taustaa. Hän analysoi älykkäästi oireita ja kävimme syvällisiä keskusteluja. Käyttäytyminen oli normaalia. Kun hän lähti pois, hän pysähtyi ovelle, jonka vieressä oli valokatkaisija. Hän napsautti valot pois päältä ja uudelleen päälle, sama toistui useasti. Hän katsoi minua ahdistuneena ja selitti samalla oireiluaan. Lopulta hän lähti pois. Minä jäin avuttomana istumaan. En tiedä saiko hän hoidosta apua ja jatkoiko hän syksyllä työelämässä.

Ainoa potilas, jonka tarinasta sain tietää jotain testauksen jälkeen, oli eräs nuori mies ja sekin johtui siitä, että tapasin hänet kadulla. Hän oli joutunut sairaalaan pakkohoitolähetteellä vasten tahtoaan. Vuokraemäntä oli tehnyt miehestä ilmoituksen ja kuvaillut varsin karkeita oireita ja hän pelkäsi, että mies tekee itsemurhan. Lähetteessä luki, ettei potilaalla ollut sairaudentunnetta. Testasin nuoren miehen enkä löytänyt hänessä mitään ihmeenpää. Hän vakuutti minulle, ettei ole ikinä elämässä suunnitellut tekevänsä itsemurhaa. Muutaman päivän kuluttua mies tuli siviilivaatteissa minua vastaan aamulla ja kertoi olevansa menossa töihin ja pääsevänsä kohta pois sairaalasta. Hän kertoi, että se vuokraemäntä oli sepittänyt kaikki jutut ja oli nyt sisällä suljetulla osastolla. Paranoidista skitsofreniaa sairastanut nainen oli siirtänyt itsetuhoiset aikeensa tai pelkonsa toisen ihmisen ominaisuudeksi. Onneksi miehelle ei ollut vielä aloitettu lääkitystä.

Hesperiassa pidettiin kerran viikossa meetingtilaisuus, johon osallistui iso osa henkilökuntaa. Niissä käsiteltiin ajankohtaisia asioita kentältä tai luennoitiin eri psyykkisten sairauksien hoidosta. Siihen aikaan kaksisuuntainen mielialahäiriö (siihen aikaan puhuttiin maanisdepressiivisyydestä) oli erittäin harvinainen sairaus. Kun kerran viikoittaisen meetingin aiheena oli maanisdepressiivisyys havaittiin, että Hesperiassa ei ollut sisällä yhtään sen diagnoosin omaavaa. Potilas piti "lainata" Nikkilästä. Hän oli maniavaiheessa oleva äidinkielenopettaja, joka auliisti ja estoitta kertoi intiimejä asioita elämästään. Tunsin myötähäpeää.

Hesperiassa oli myös avohuollon yksikkö, josta tuli testattavaksi aborttilausuntoa varten nuoria naisia. Nykyisen tasoista aborttilakia ei vielä ollut ja abortti voitiin tehdä vain erittäin tiukkojen kriteerien perusteella. Lähetteessä pyydettiin arvioimaan, suositellaanko aborttia ja suositellaanko samalla sterilisaatiota. Suosittelin jokaiselle testattavalle aborttia enkä kenellekään sterilisaatiota. Sitähän en tiedä, mihin tulokseen psykiatri sitten tuli, mitä naisille tapahtui.

SAIRAALAN HIERARKIA

Olin sosiologiaa opiskellessani törmännyt tietoon, että armeija ja sairaalat ovat kaikkein hierarkisimpia työpaikkoja. Olin ensimmäisenä päivänä hakenut itselleni varastonhoitajalta  työtakin, enkä ollut ajatellut siitä sen kummempaa. Vähitellen minulle selvisi, että se kertoi muulle henkilökunnalle paikkani hierarkiassa yhtä selvästi kuin upseereille natsat armeijassa. Takkini kertoi kuitenkin väärän viestin. Jostain syystä mielisairaaloissa lääkäreillä ja psykologeilla oli samanlainen valkoinen takki. Psykologit olivat ainoa muu ammattikunta, jotka olivat "lääkäritakin" käyttäjiä. Muut akateemiset (sairaalakemisti, sairaalateologi, sosiaalihoitaja jne) saivat tyytyä yksinkertaisempaan valkoiseen takkiin. Selvin ero oli kauluksessa ja hihansuissa. Kuvassa olen takkini kanssa ja toinen kuva esittää laborantin takkia. Sen tapainen oli muilla edellä mainitsemillani ammattikunnilla.

Hesperiassa oli henkilökuntaa valtava määrä, eikä henkilökunta tuntenut kovinkaan hyvin toisiaan. Kerran astuin isoon hissiin henkilökuntaporukan kanssa. Yksi muista oli uusi lääkäri. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi nimensä ja räväytti kollegiaalisen hymyn. Hämmennyin ja sanoin nimeni. Muille hän ei kättään ojentanut. Nolostuin kun tajusin, että hän oli luullut minua lääkäriksi, en kuitenkaan korjannut että olen hierarkiassa huomattavasti alempana. Olenhan vain psykologiharjoittelija.

Hattelmalan sairaalassa Hämeenlinnassa olin kuukauden kesällä 71 ja siellä puhalsivat uudet tuulet. Psykologit olivat päättäneet luopua työtakeistaan. Siellä sain käytännön opetuksen siitä, ketkä ovat joidenkin mielestä mielisairaalan hierarkiassa alimpana. Olin ensimmäisiä päiviä Hattelmalassa ja menin ostamaan kanttiinista suklaapatukan ja hämmennyin myyjän käyttäytymisestä. Hän puhutteli minua korostetun ystävällisesti, mutta samalla hieman alentuvan holhoavasti. Poistuessani ihmettelin asiaa, kunnes tajusin, että hän oli luullut minua potilaaksi. Potilaiden lisäksi vain meillä oli päällä tavalliset vaatteet. Ajattelin, että miltä mahtaa tuntua älykkäästä, herkästä potilaasta saada osakseen moista kohtelua. Sanat ovat ystävällisiä, mutta viestiksi jää, että olet alempiarvoinen.

Tasa-arvon aate oli levinnyt 60-luvulla myös Hesperian sairaalaan ja joku vasemmistolaiseksi tiedetty lääkäri ehdotti, että sairaala-apulaiset tulisivat kahville muun henkilökunnan kanssa osaston kansliaan. Sairaala-apualiset siivosivat huoneita ja huolehtivat ruokien jakelusta potilaille. Uudistuksesta ei kuitenkaan tullut mitään, kun sairaala-apulaiset ilmoittivat mielipiteenään: "Se on sillai, että kun tekee hullujen kanssa töitä ei sitä halua enää herrojen kanssa juoda kahvia". He saivat viettää edelleenkin rennon kahvihetkensä omassa porukassaan. Jossakin tutkimuksessa todettiin, että mielisairaalapotilaat kertoivat asioistaan potilashuoneessa siivoavalle sairaala-apulaiselle mieluummin kuin varsinaiselle hoitohenkilökunnalle. Heillä olisi voinut olla tärkeää tietoa potilaista, mutta eipä heiltä niihin aikoihin osattu kysyä mitään.

USKO JA PSYYKKISET SAIRAUDET

Hesperiassa kohtasin potilaita, joilla oli uskonnollisia harhoja. Ne olivat niin yleisiä, että eräs psykiatri totesi, että pitäisi olla sellainenkin diagnoosi kuin "psykosis religiosis". Tuttu eläkkeellä oleva professori Markku Ojanen on uskovainen ja hän on aikoinaan perehtynyt skitsofreenikkojen hoitoon. Hänen mukaansa kristinuskolla on tutkimusten mukaan mielenterveyttä tukeva merkitys. Psykoottisen ihmisen uskonnolliset harhat ovat seurausta sairaudesta, mutta uskonto ei ole psykoosin syy.

Opiskeluvaiheessa yliopistolla aihetta ei ollut käsitelty lainkaan. Uskontoa pidettiin puolustusmekanismina. Professorimme suorastaan pilkkasi teologianopiskelijoita, jotka suorittivat myös psykologian opintoja.

Oma suhteeni kristinuskoon oli välinpitämätön. Uskoin Jumalan olemassaoloon, mutta olin kiinnostunut New Agesta ja joogasin päivittäin. Olin jossain uushenkisten kokoontumisessa oppinut hengellisen laulun: Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain. Se jäi soimaan mielessäni. Jospa psyykkisesti sairaidenkin ihmisten kohtaloissa on joku mieli, jota minä en ymmärrä.

Avuttomuuteen potilaiden kärsimyksen äärellä sain jonkinlaisen avun kerran sattumalta. Olin jostain syystä ohjaajani työhuoneessa ja tarvitsin kynää. Vedin auki kynälaatikon ja silmiini osui paperilappu, jossa luki:

"AA. Tyyneysrukous: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Ajatus oli minulle uusi ja kolahti otolliseen maaperään. Siitä tuli minulle voimalause loppuharjoittelun ajaksi.

Hesperiassa oli niihin aikoihin sairaalateologina Irja Kilpeläinen, jonka näin meetingeissä. Hänelle annettiin selvästi arvoa henkilökunnan keskuudessa. Itse en hänen työhönsä tutustunut, enkä hänen kanssaan koskaan keskustellut.

Pari vuotta harjoittelun jälkeen olin eronnut ja työtön yksinhuoltaja ja asuin Kolmannella linjalla. Kerran radiossa kuuluttaja sanoi: että Irja Kilpeläinen esitelmöi. Keskityin kuuntelemaan ohjelmaa. Se oli minulle psyykkisesti käänteentekevä. Hän luennoi valoisaan tyyliinsä minulle tutusta Erik Eriksonin kehitysteoriasta ja koin miten näkökulmani elämään muuttui. Hänen vakuutuksensa siitä, että olemme menossa kohti vanhuutta, jolloin hyväksymme koko elämämme juuri meille tarkoitetuksi elämäksi. Voimme jo aikaisemmin luottaa siihen, että kullakin hetkellä elettyjen vaikeuksien mielekkyys selviää meille vanhuudessa, kun rakennamme elämänkaartamme kuvaavaa sisäistä tarinaa. Päätin asennoitua elämääni kuin katselisin sitä hyväksyvästä vanhuudesta käsin. Esitelmän aikana koin paitsi oivalluksen myös selittämättömän haavoja hoitavan tunnekokemuksen, kun hän puhui Jumalan johdatuksesta myös pienissä asioissa. Esitelmän aikana mieleeni rakentui uskomus: ELÄMÄ ON ELÄMISEN ARVOISTA JA KAIKELLA ON TARKOITUKSENSA.

Laulu elon kohtaloista viittasi samaan. Sen voi kuulla laulettuna>>>