RIIPAISEVAA HISTORIAA VUOSILTA 1918 JA 1944
Kuvassa on naapurustossani sijaitseva Forssa-yhtiön vanha Pumpulimakasiini, jonka synkän historian sain tietää vasta muutama vuosi sitten. Siellä tapahtui osa sisällissodan riipaisevaa historiaa.
Pitkän "kesäloman" aikana luin tai kuuntelin monia mielenkiintoisia kirjoja. Tyttäreni kertoi lomani alussa, että hän oli juuri lukenut järisyttävän kirjan, joka oli avartanut hänen näkemystään sisällissodasta. Meillä Suomessa on muodostunut suurelta osin käsitys sisällissodasta Väinö Linnan teoksista, jotka kuvasivat torpparien näkökulmaa, nyt hän oli saanut uuden näkökulman.
Myös minulle Seppo Aallon kirjoittama hyytävä kirja Kuusankosken tapahtumista toi uudella tavalla tietoisuuteen koko sisällissodansodan raakuuden ja mielettömyyden. Eniten kirpaisi teloitettujen kohtalot ja se, miten sattumanvaraisesti teloitettavat valikoituivat. (Kapina tehtaalla Kuusankoski 1918, Siltala 2018). Kirja oli kiihkottomasti kirjoitettua historiaa ja tärkeä teos. Vahva suositus!
Tämän kesän aikana on mediassa käsitelty paljon myös Jatkosodan kesän 1944 tapahtumia ja sodan uutta ilmiötä: laajaa rintamakarkuruutta. Sen takia oli otettu kesällä käyttöön kuolemantuomio karkuruudesta. Kirjallisuudessa esitetään erilaisia lukuja ammutuista, enemmän kuin luvut sinänsä minua kauhistutti taas se, miten sattumanvaraisesti teloitetut valikoituivat. Ville Kivimäen kirjassa kerrotaan niistä pakenijoista, jotka pääsivät terveydenhuollon pariin. (Murtuneet mielet- Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945, WSOY 2018) Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamassa kirjassa kerrotaan niistä, joiden samanlainen käytös johti teloitukseen (Teloitettu totuus – kesä 1944, Ajatuskirjat 2008).
Historiallisia kirjoja lukiessa mieleen nousee tarve tietää enemmän ja tietää totuus. Sotien melskeissä totuuskin murenee ja aineistoa on hävitetty ja tutkijat väittelevät keskenään. Paljon jää vain oletuksien varaan.
Olen asunut yli viisikymmentä vuotta Forssassa, joka oli yhden eli Forssa-yhtiön tehtaan ympärille muodostunut taajama. Kuusankosken seudulla oli Kymiyhtiön kolmen tehtaan ansiosta muodostunut kolme taajamaa. Minua hirvittää ajatus, että Forssassakin olisi voinut tapahtua samantapainen kapina tehtaassa kuin Kuusankoskella, mutta onneksi meillä tehdas toimi lähes koko kevään 1918 toisin kuin Kuusankoskella, eikä tehtaan pidettyä johtajaa teloitettu kuten Kymiyhtiön tehtailla, jälkiselvittelyjä ja laittomia teloituksia eivät suorittaneet paikalliset valkoiset kuten osittain Kuusankoskella, vaan ne suoritti Turun saariston ruotsinkieliset joukot. Toki he saivat tietoja paikallisilta.
Historian harrastaja, maisteri Tauno Tukkinen on julkaissut 2001 omakustanteena kirjan Forssan seudun tapahtumista (Mäkeen, mäkeen vaan!). Hän on koonnut sinne punaisten teloitettujen, taisteluissa kuolleiden, vankileireillä kuolleiden ja kadonneiden nimiä. Uhrien nimet ovat julkista tietoa. Aaltosen kirjassa kerrotaan Kymintehtaiden kapinoitsijoiden nimet ja tuomitsijoiden ja osittain ilmiantajien ja telottajienkin nimet. Onneksi Tukkisen kirjassa ei kerrota telottajina toimineiden tai ilmiantajien nimiä kuten Aaltosen kirjassa. Niiden löytäminen olisi vaatinut huomattavasti laajempaa tutkimusta. Forssalainen kirjailija Ida Maria Saarinen mainitsee kirjassaan (Nokkosia ja harakankukkia, Otava 1973) poikkeusoloissa poliisiksi päässeen kyttyräselkäisen miehen nimen ja lainasi hänen lauseitaan:
"Mäkeen vaan, mäkeen", oli muodostunut ihan sananparreksi. "Aina suurempi roisto ko erellinen." Näillä sanoilla tuo verenhimoinen kääkkänä oli monen pojan kuolemaanlähdön vahvistanut.
Ida Maria Saarisen kuvaus sisällissodasta on pysäyttävä dokumentti paikkakuntamme historiaa. Forssassa ei ollut taisteluja, täältä lähtivät punakaartilaiset muualle varsinaisesti taistelemaan. Forssassa oli kylläkin "vallankumous", kun punaiset ottivat valtaansa paikallista hallintoa 27.1.. Voidaan kuitenkin puhua punaisesta terrorista sodan alkuvaiheilla ja valkoisesta terrorista sodan lopussa ja varsinkin sodan päättymisen jälkeen.
Ida Maria Saarinen oli ollut köyhän, iäkkään yksinhuoltajaisän tytär Kalliomäestä. Isä oli ottanut syksyllä 1917 itseään vielä köyhemmän asunnottoman pyykkäri Olka Poutasen kolmen lapsensa kanssa pakaritupaan asukkaaksi. He eivät maksaneet vuokraa ja varastivat perheeltä minkä pystyivät ja rikkoivat huonekaluja polttopuiksi, mistä aiheutui jatkuvaa epäsopua.
17-vuotiaan Idan elämän käänteissä sisällissodan aikana oli paljon sattumaksi koettua. Hän kertoo:
Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus.
Ida etsi töitä, mutta ei löytänyt niitä. Eräänä päivänä veljen kaveri tuli mökin ovesta:
Tämä alkoi heti esitellä, että "men nyt pian pian Palokunnantalolle, ettäs pääset punakaarttin keittiöön tyähän. Siälä on meirän isä pomona, kyllä se sun ottaa"
Ida lähti kiireesti kesken pihlajanmarjapuuronkeittämisen:
Myöhästyin sittenkin. Porukka oli jo täysmääräinen. Huomattuaan suuren pettymyksen ja tietäessään köyhyyteni muonituskomitean miehet tuumasivat yksimielisesti: "Antaa ton koittaa. Kai siinä yksi vähänel likka sekkaam mahtuu.
Ida sai työn, jossa sai myös syödä vatsansa täyteen, mutta sitten tilanne rintamalla muuttui.
Oli jo huhtikuun puolivälin aikoihin tullut kehotus lähtövalmiuteen. Kenenkään ei tosin ollut pakko lähteä, mutta kotiin jääminenkin arvelutti, niin tiesi huhu voittajan riehuvan kuin muinoin Klaus Flemingin huovijoukkojen. … Jonnekin itään pakoon hankkiuduttiin, ehkäpä ehdittäisiin Siperiaan asti, jonne Amurinmaahan joku muisti Suomesta ennenkin lähdetyn ihanneyhteiskuntaa perustamaan.
Aloitettu pakomatka katkesi Lahteen ja Ida joutui Hennalaan vankileirille, jossa virui 3,5 kuukautta. Leirille saatiin tietoja Forssasta ja langetettiin tuomioita. Onneksi pakarituvan Olka Poutanen ei tiennyt, että juuri Ida oli käskenyt isää piilottamaan kotietsintöjä tekeviltä valkoisilta nahkalaukun, jonka sisällä oli punakaartilaisen veljen puku ja kello ja Idan ansioillaan ostama kangaspakka. Ilmianto olisi voinut tietää kuolemantuomiota. Nyt 17-vuotias vähäinen keittiöapulainen sai pelkästään työpaikkansa perusteella vain ehdonalaista: Kolme vuotta kuritushuonetta viiden vuoden koeajalla, valtiopetoksen valmistelusta.
Isän kohdalla kävi huonommin. Hän oli kovistellut aivan aiheellisesti Poutasen porukkaa varkauksista. Kun valkoinen terrori alkoi, Olka Poutanen oli kostoksi katkeruudessaan ilmiantanut isän laukun kätkemisestä. Laukku vietiin esikuntaan ja 80-vuotias isä sai kuolemantuomion ja Ida Maria Saarinen kertoo:
Kaksi viikkoa isä joutui virumaan nälässä ja liassa yhtiön pumpulimakasiinissa, joka oli tilapäisvankilaksi muutettu. Kuollut sinne olisikin äijäpaha, jos ei sattuma olisi väliin tullut. Paikkakunnan piirilääkärinä vaikutti siihen aikaan varsinkin kiroilemisesta tunnetuksi tullut tohtori Kulini. Tuo omalaatuinen medisiinari oli oma-aloitteisesti, pelkkää inhimillisyyttään, alkanut käydä pumpulimakasiinin kurjia asukkaita katsastamassa. Tuollaisella käynnillään hän huomasi isän, joka oli kovan ripulin vuoksi peräti kehnossa kunnossa. Hyvin tuntemansa äijän nähdessään oli Kulini kirota räiskäissyt, ottanut ja taluttanut hänet mukanaan ulos, käskenyt kotiin lähteä ja: "jos tulee takaisin hakemaan käskee vaan tulla minun puheille."
Idan käsityksen mukaan isä oli ainoa, joka oli selvinnyt elossa Pumpulimakasiinista ja moni täysin syytön oli viety Korko-ojalle ammuttavaksi. Velikin vapautui vankileiriltä ja meni syksyllä peräämään omaisuuttaan. Hän sai pukunsa takaisin, mutta laukku ja kello olivat kadonneet.
Idan isän kunto heikkeni ja hän myi mökkinsä, jakoi rahat lapsilleen ja päätti mennä vaivaistaloon. Hän kuitenkin kuoli ennen mökin tyhjentämistä nukkuessaan omassa sängyssään.
UHREJA FORSSASSA
Tauno Tukkinen ilmoittaa omakustanteisessa "Mäkeen mäkeen!" kirjassaan että Forssan punaisia kuoli tai katosi 460. Tukkisen kirjan mukaan teloitettuja forssalaisia punaisia oli 132. Eräs heistä oli nuori poika, jonka valkoiset olivat ottaneet hätäaputyömaalta kaivamaan punaisten surmaamalle asemapäällikölle hautaa. Poika teloitettiin toukokuussa, vaikka ei kuulunut punakaartiin. Tukkinen kertoo:
Punaiset olivat vähällä surmata myös asemapäällikön toverin, Hannes Purjeen, mutta punakaartilainen Kustaa Dahnholm meni väliin ja esti murhan. Myöhemmin Purje puolestaan pelasti Dahnholmin joutumasta teloitetuksi".
Paljon on tarinoita siitä, kuka ilmiantoi kenetkin ja kuka pelasti kenetkin, ja kuka osui sattumalta paikalle pelastamaan jonkun. Kummallekin puolelle oli liittynyt niitä, joilla ei ollut kummempaa aatteellista motiivia, jotkut painostettiin tai pakotettiin mukaan. Eipä Ida Maria Saarinenkaan aatteen palosta mennyt tekemään ruokaa punaisille, vaan nälkä ajoi siihen – niin kuin ajoi myös monia muita liittymään punaisiin.
ERÄS KOHTALO
Olen asunut Forssassa 53 vuotta ja tavannut alkuvuosina psykologina ja luennoitsijana monia Lounais-Hämeen ihmisiä, joilla oli henkilökohtaisia muistoja ja kokemuksia sisällissodasta, mutta he eivät niistä puhuneet, enkä uskaltanut kysyä. Se oli vaiettu asia, mutta oli kuitenkin jättänyt asenteita ja tunteita, joiden alkuperää en ymmärtänyt. Muutama vuosi sitten tuttavani Leena (nimi vaihdettu) kertoi oman sukunsa historiasta. En muista, miten asia oli tullut aikoinaan puheeksi. Nyt Leena arasteli puhua siitä ja siksi osa tosiasioista jää kertomatta tunnistamisen estämiseksi.
Leena kertoi, että mummu ei ollut
koskaan puhunut papan kuolemasta sanallakaan, mutta täti oli muistellut sitä
vielä vanhana. Suvussa ei tiedetty, että pappa olisi mitenkään toiminut
punaisissa, mutta hänet vangittiin toukokuussa ja laitettiin muiden vankien
kanssa kunnan keskustaan latoon.
Sota oli jo päättynyt ja Helsingissä oli marssittu
voiton kunniaksi, mutta paikkakunnan vangitut punaiset olivat edelleen ladossa.
Leenan täti, joka oli muistellut tapahtumia, oli ollut niihin aikoihin
kuusivuotias ja kulki äitinsä kanssa viemässä iltaisin ruokaa isälleen. Yhtenä
iltana lato oli ollut tyhjä. He kyselivät asiasta ja saivat tietää, että
vankeja oli lähdetty viemään hiekkakuopalle yli kymmenen kilometrin päähän.
Mummo ja täti olivat lähteneet seuraavana aamuna kävelemään hiekkakuopalle.
Täti muisteli vielä vanhanakin, miten hirveältä se
tuntui, kun hän ja mummu hiekkakuopalle tultuaan näkivät myllätyn paikan.
Sitten he olivat tunnistaneet hiekasta esiin pistäneen ruudullisen
esiliinankulman. Niin huonosti vainaja oli peitetty.
Ensin Leena sanoi, että se oli naapurin emäntä, mutta totesi sitten: "Ei se mikään emäntä ollu, ei emäntiä ammuttu, mökin muija se oli". Vainajan suhteista punaisiin Leena ei tiennyt.
Suvussa oli käsitys, että papan oli ilmiantanut naapurin isäntä ja saman talon emännän kerrotaan sanoneen: "Olis ampunu sen muijankin ja ne mukulat." Pappa jäi sinne joukkohaudaksi muodostuneeseen hiekkakuoppaan ja iso perhe jatkoi elämäänsä ilman isää - ja selviytyi. Leenan suvussa ei haluttu seuraavassa polvessa kaivella vanhoja ja kantaa vihaa edellisen polven tekojen takia. Leenan vanhemmat elivät sovussa ja ystävinä heidän kuolemaansa toivoneen naapurin emännän ja papan ilmiantaneen isännän jälkeläisten kanssa.
NASTOLASSA TAPAHTUI
Olin kesällä lapsuudenperheemme kesämökin maisemissa Nastolassa. En ollut koskaan kuullut siellä kenenkään puhuvan sisällissodasta. Kysyin 89-vuotiaalta tuttavaltani, tiesikö hän paikkakunnan tapahtumista sisällissodan aikana. Hän kertoi, että hänen tietonsa on mummulta, omat vanhemmat eivät koskaan niistä puhuneet sanaakaan. Talo oli vakavarainen ja isäntäväki kannatti valkoisia. Talo sijaitsi reitin varrella, jota kautta punaiset kulkivat rintamalle. Heidän talossaan oli yöpynyt lattioilla jatkuvasti punaisia ja naapurista oli viety paras lehmä ja luultavasti sikoja.
Isännän veli Setä-Antti, jonka muistan hyvin lapsuudestani, pakotettiin kyyditsemään punaisia Heinolaan ja oli ollut joskus hengenvaarassa. Kerran virran yli menevän sillan toisessa päässä seisoi miehiä aseineen ja he yrittivät estää sillan ylityksen. Setä-Antin kyyditettävät loputa vaativat, että heidän oli jatkettava matkaa. He jatkoivat, eivätkä valkoiset ampuneet heitä.
Kerran tapahtui niin, että kylän miehistä eräs, joka oli paljon tekemisissä oman puolensa miesten kanssa näki läheisen Arrajoen kartanon pihalla vieraita miehiä ja tervehti heitä kättä heilauttamalla. Hetken kuluttua kartanon pihalta tuli laukaus ja mies kuoli. Oli käynyt niin, että yön aikana valta oli vaihtunut, eikä siitä ollut tullut tietoa kylälle.
KESÄ 1944
Mieleeni tuli, että olikohan sisällissodan teloituksilla vaikutusta siihen, että kesällä 1944 oli matala kynnys ottaa käyttöön kuolemantuomio. Kaava oli olemassa: omien ampuminen - vaikka syy olikin toinen.
Kun jatkosota alkoi, Suomen armeija eteni voitokkaasti ja talvisodassa menetetyt alueet vallattiin takaisin. Alkoi asemasodan aika ja osa Forssan seudun Muolaalta tulleista evakoista palasi entisille kotiseuduilleen. Isäni (Uuno Peltoniemi) oli niihin aikoihin ottanut Museoviraston kokoelmista löytyneen kuvan venäläisistä sotavangeista Sortavalan kadulla. - Surkea oli heidänkin kohtalonsa.
Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesällä 1944, muutettiin lainsäädäntöä niin, että rintamakarkuruudesta saattoi joutua ammutuksi rintamalla. Eräs virallinen luku ammutuiksi tulleista on 57, mutta esimerkiksi Heikki Ylikankaan kirjassaan esittämä luku on yli nelinkertainen. Kulomaan & Niemisen kirjassa torjutaan Ylikankaan tiedot. Edellisten kirjan liitteessä on 46:n sotapelkuruudesta tai karkaamisesta teloitetun miehen henkilötiedot. Heitä ei saanut haudata sankarihautaan, vaikka he olivat saattaneet taistella aikaisempina vuosina ansiokkaasti.
Areenasta löytyy Arvo Tuomisen tekemä video, jossa Äyräpään ja Ihantalan torjuntavoiton tuoneissa taisteluissa olleet veteraanit muistelevat kesän 1944 tapahtumia. Videon järkyttävin kohta on kuuden minuutin kohdalla, kun teloitusryhmään joutunut veteraani muisteli aamua, jolloin hän oli joutunut teloittamaan 65 karkuruudesta tuomittua taistelutoveria. Vieläkin veteraania ottaa tunteisiin tapahtumasta kertominen. Tehtävään kuului myös se, että telottajien täytyi kertoa tilanteesta palattuaan, mitä oli tapahtunut, koska kertomisella katsottiin olevan pakoja ennalta ehkäisevä merkitys.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/12/19/jankajaakareiden-paluu-ayrapaahan-ja-ihantalaan
Kirjassa "Murtunut mieli" Kivimäki kertoo: "Kesällä 1944 karkuruudesta, sotapelkuruudesta tai muusta kieltäytymisrikoksesta kenttäoikeuteen joutuneiden sotilaiden mielentila tutkittiin vain harvoin, vaikka syytetyt toistuvasti vetosivat heikkoihin hermoihinsa teon syynä ja osoittivat merkkejä psyykkisistä häiriöistä. Hän toteaa myös, että on ongelmallista koska mieleltään järkkynyt sotilas oli hyödytön ja suorastaan haitallinen rintamalla; toisaalta "heikoista hermoista" ei saanut muodostua porsaan reikää, jonka johdosta miehiä olisi alkanut vuotaa pois rintamalta." Kivimäen kirjassa on pataljoonanlääkärin kertomaa kesältä 1944: "Kaksi lahjakkaimmista opiskelutovereistani murtui psyykkisesti. Toinen toipui aivan ennalleen psykiatrisen hoidon jälkeen. Toinen ikävä kyllä ammuttiin sotaoikeuden päätöksellä." Niissä oloissa olisi ollut mahdollista, että kumpaakaan ei olisi ammuttu tai molemmat olisi ammuttu. Sattumanvaraisuus tulee taas mieleen.
SISÄLLISSOTA JA KIRKKO
Tietokirjailija Seppo Aallon luentoa Kuusankosken seurakunnan 100-vuotisjuhlassa on selostanut Lehteri-julkaisussa Martti Kivistö:
Aalto ei löytänyt Kuusankosken kapinavuosista varsinaista uskonnon vastaisuutta. Uskonnon rooli ei eri käänteissä noussut kovin näkyväksi, vaikka uskoa yhteisöstä löytyi erityisesti naisten keskuudessa. Kuusankoskelle oli tullut papiksi Sigfred Sirenius, joka myötävaikutti siihen, että maaliskuussa 1919 punaisten joukkohaudan vainajat tunnistettiin ja siirrettiin omaisten tuomissa arkuissa haudattaviksi siunattuun maahan. Se oli helpotus omaisille ja yhtiössä ajateltiin, että menettely vähensi sorakuoppien merkitystä punaisten pyhiinvaelluskohteina.
Kivistö kertoo: Aalto kiitteli luennossaan Suomen setlementtiliikkeen perustajaa, laupeuden lähettiläs Sireniusta, joka siunasi sekä hiekkakuopista ylös kaivettuja vainajia että valkoisia sodan uhreja. Hän osasi jakaa lohtua, tavata leskiä ja käydä vankileireillä katsomatta hihamerkin väriä. Sodan jälkeen Sireniuksen jumalanpalvelus Kuusankosken seuratalossa saattoi kerätä 800 osanottajaa. Aiemmin Sirenius kokosi kansaa myös penkit täyteen Voikkaan työväentalolle. Työväen soittokunta säesti yhtä lailla Kansainvälisen kuin heti perään virren Jeesus johdata, tiemme kulkua…"
Korko-oja, jossa Forssan teloitettavat punaiset yleensä ammuttiin, sijaitsee hautausmaan vieressä. Siellä vainajien ruumiit lepäävät ja paikalle on pystytetty punagraniittinen muistopatsas vakaumuksensa puolesta kaatuneille. Kirkkoherra Esa Löytömäki toteaa: Hyvää pahassa oli, että seurakunta ei sulkenut aluetta jonnekin ulkopuolelle. Ennenhän oli "siunaamaton" maa, jonne itsemurhan tehneet, kuolleet lapset ja rikolliset haudattiin. Monilla paikkakunnilla jako on säilynyt, kun punaisten hauta-alue on syrjässä ja vailla kirkollista suojaa ollut. Niitä alueita on siunattu jälkikäteen ja siunaustilaisuuksia pidetty pitkän ajan jälkeen.
Teologian professori Ilkka Huhta haluaa kumota sisällissotaan liittyviä vääriä käsityksiä Huhta.pdf[1]: Esimerkistä käy yleinen käsitys, ettei kirkko siunannut lainkaan punaisia. Siunaamisia kuitenkin tapahtui kaikessa hiljaisuudessa, vieläpä valtiovallan ohjeistamana (senaatti määräsi elokuussa 1918, että papiston on huolehdittava siitä, että kaikki tiedossa olevat punaisten haudat siunataan ja hautapaikat merkitään.). Koska tämä tapahtui suorastaan salaa, siitä luonnollisesti seurasi se, etteivät edes vainajien omaiset saaneet koskaan tietoa tapahtuneesta. Sittemmin kirkkoa on pyydetty siunaamaan epäilemättä sellaisiakin hautoja, joiden siunaaminen oli tehty jo 1918.
Tiedän, että kirkkoa kohtaan on ollut Forssassa myös katkeruutta, jonka juuret ovat sisällissodan aikaisissa tapahtumissa. Sovintoa joudutaan rakentamaan edelleenkin.
Esa Löytömäki kertoo: Monissa juhlapäivissä on tapana, että Forssan hautausmaalla lasketaan seppeleet yhdessä sankarivainajien muistomerkille, Karjalaan jääneiden ja vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkeille. Siinä on koko kirjo sotiemme ajasta. On vahva tietoisuus talvi- ja jatkosodan merkityksestä, ymmärrys Karjalan menetyksestä ja uudesta asutuksesta tälle seudulle sekä vielä katkeran sisällissodan muisto. Nämä haudat ovat Forssassa seurakunnan hoidossa.
VOI MIKSI?
Kirjojen äärellä olen lomani aikana huokaillut ja itkenytkin. Tieto ei vain lisännyt tuskaa, se lisäsi myös ymmärrystä. Kun ihmistä ymmärtää enemmän, on syyllisiä helpompi armahtaa.
Omien teloittaminen kirpaisee. Sattumanvaraisesti valittujen syyttömien teloittaminen kirpaisee vielä enemmän. En pysty kuitenkaan tajuamaan, miten paljon surua on köyhässä mökissä koettu, kun perheen pää on ammuttu ja surun lisäksi oli tullut jokapäiväinen huoli ruuan riittävyydestä ja usein vielä pelko kodinkin menettämisestä.
Surutyöhön kuuluvat miksi-kysymykset ja useimmilla myös kapina Jumalaa vastaan. Jumala kyllä kestää kapinamme. Ilmoille nousee usein kysymys: Onko Jumala hyvä, jos sallii viattoman kärsimyksen? Uskon että Jumala on hyvä ja vielä joskus vastaamattomiin kysymyksiin tulee vastaus. Sitä ennen onneksi kaikkien katastrofien keskellä myös Jumalasta piittaamattomilla on mahdollisuus etsiä lohdutusta Jumalalta ja niin usein tapahtuukin.
Kun Voikkaan työväentalolla laulettiin sisällissodan jälkeen virttä 388, sen alun perin Elias Lönnrotin saksankielestä kääntämät sanat varmaankin puhuttelivat, lohduttivat ja ohjasivat oikealle tielle.
1.
Jeesus, johdata
tiemme kulkua.
Auta, että kiiruhdamme,
jälkiäsi noudatamme.
Kätes meille suo,
ohjaa Isän luo.
2.
Alla kyynelten,
Jeesus, pyytelen,
etten turhaan valittaisi
enkä tieltäs poikkeaisi.
Koetusten tie
luokses, Herra, vie.
3.
Murheen alhossa
ole turvana,
että armos vahvistaisi,
kestävyyteen totuttaisi.
Nosta mieleni
määränpäähäni.
4.
Johda matkani,
rakas Herrani.
Saata rauhaan ahdingoista,
esteet viimeisetkin poista.
Avaa ovesi,
päästä lepoosi.
_____________________________________________________________________________________