TUNNEMUISTOJA LEIKKI-IÄSTÄ
Kotisivuni alussa väitän, että minulla on onnelliseksi
prosessoitu lapsuus. Huomasin kesällä, että jotain on jäänyt prosessoimatta. Akvarellikurssilla
meille annettiin aiheeksi "puisto". Sitä alustettiin heittämällä virikkeeksi p:llä
alkavia sanoja. Muilta tuli pensaita, puita, pupuja ym. kaunista ja herttaista,
minulta tuli puistotäti ja puistovahti. Olen kirjoittanut puistomuistoista lapsenlapsille aikaisemmin, eivätkä muistot minua itkettäneet. Kun maalasin puistomuistojani, aloin
itkeä. Tajusin, että maalaukset pulppuavat syvemmältä tiedostamattomasta
kerroksesta kuin teksti. Ne kertovat meille asioita, joita emme ole tiedostaneet.
Ymmärsin taas paremmin taideterapian merkityksen menneisyyden käsittelyssä. Yllä olevan kuvan olen kuvankäsittelyohjelmalla muunnellut. Alkuperäinen ruskean harmaa oli liian kamala. Tajusin, että minulla oli ollut käsittelemättä päivien pitkäveteisyys ja tylsyys. Muistan kyllä, että en tykännyt olla puistossa, mutta mielipidettäni ei otettu huomioon. Olen käsitellyt hankalia tunteita herättäneet muistot, mutta olen ajatellut, että minulla oli vain tylsää, ei siitä mitään traumoja voi tulla. Ehkä kuitenkin siihen vaiheeseen liittyi myös hylätyksi tulemisen tunne ja eroahdistus ja kotiinhakijan odottaminen kärsimättömänä. Useimmiten hakija oli rakas kotiapulaisemme Kerttu.
Vietin ison osan lapsuuttani 40-luvulla Taka-Töölössä sijaitsevassa Kirjailijanpuistossa, jota silloin nimitettiin Keinupuistoksi. Sodan jälkeen kaikesta muusta oli pulaa paitsi raittiista ilmasta. Ja niinpä sen ajan suositusten mukaan lasten olisi pitänyt ulkoilla neljä tuntia päivässä. Olin kaksivuotias, kun minut vietiin puistotädin kaitsettavaksi aamuisin ja uudestaan iltapäivällä lounaan ja päiväunien jälkeen. – vaikka kotona oli siihen aikaan sekä äiti että Kerttu, mutta he eivät ulkoiluttaneet meitä lapsia. Olisin halunnut olla kotona heidän luonaan. Naapurin Maija sai olla kotona, kun ei halunnut mennä puistoon.
Puistossa ei ollut kovinkaan paljon ohjattua toimintaa. Joskus laulettiin ja leikittiin "Jänis istui maassa torkkuen", joskus juostiin hippasilla, lelujakin oli vain vähän - mutta hiekkaa riitti. Olin tottelevainen lapsi, paitsi joskus pistin hiekkaa suuhuni ja puistotäti väitti, että joulupukki näkee. Kotona ei ollut käytetty joulupukkipelotetta ja jäin sitä ihmettelemään, että näkeekö joulupukki tosiaan samalla tavalla kuin Jumala. Olin ahdistunut, mutta en kysynyt asiasta kotona. Kerttu oli kertonut, että hänen kotikylässä yksi tuhma poika oli saanut joululahjaksi risuja, jotka naapurin emäntä oli laittanut pukin konttiin. Siitä lähtien minun pahimpia pelkoja oli se, että saisin joululahjaksi risuja. Sitä huolta en kertonut kenellekään. Pelko helpotti vasta, kun joulupukin tiedusteluun kilteistä lapsista isä oli yllättäen vastannut myöntävästi.
Kiinnostavin päivittäinen tapahtuma puistossa oli mielestäni puistovahdin saapuminen kierroksellaan meidän luo. Hän oli toisen kätensä sodassa menettänyt pikkuinen, ryppyinen mies, jollainen tuskin pääsisi nykyisiin vartiointitehtäviin. Me lapset kunnioitimme häntä suuresti ja pelkäsimmekin vähän. Jos joku teki jotain luvatonta, häntä uhkailtiin puistovahdille kantelulla. Hänen auktoriteettinsa oli suurempi kuin kiltin puistotädin. Hivuttauduin usein kuuloetäisyydelle, kun puistovahti ja puistotäti keskustelivat ja opin paljon asioita aikuisten maailmasta ja aikuisten näkökulmasta.
Akvarellikuvassa on tolpan päässä metallinen roska-astia, josta meitä lapsia talvisin varoiteltiin. Onnistuin läpäisemään lapsuusvuosieni talvet puistossa ilman, että olisin kertaakaan laittanut kieltäni metallisen roska-astian pintaan.
4-vuotiaana Keinupuistossa pikkusiskon kanssa
LEIKKI-IÄN PSYKOLOGIAA
TUTTUJA TUNTEITA
Taas tänään
on sellainen päivä,
että elämä tönäisi
kannen auki
menneisyyden kaivosta
syvästä ja synkästä.
Nostatti esiin tunnehöyryjä.
Syyllisyyttä ja häpeää.
Tärvelivät päiväni,
valheillaan.
Meille tulee aikuisuudessa tunnemuistoja menneisyydestä, kun joku yllyke eli trigger muistuttaa siitä: Kun nykyhetkessä jokin muistuttaa menneisyyden olosuhteita. Tunnemuisto voi olla myös positiivinen, mutta harvoin pysähdymme miettimään, mistä onnellinen olotila sai alkunsa. Hankalien menneisyyteen kuuluvien tunteiden kohdalla kannattaa pysähtyä ja yrittää mitätöidä ne häiritsemästä nykyhetkeä.
Ihmisillä on perustunteita, jotka ohjaavat toimintoja ja ajatuksia. Perustunteiksi lasketaan yleensä positiivinen tunne ILO ja hankalat tunteet SURU, INHO, PELKO ja VIHA. Perustunteisiin lasketaan usein myös hämmästys yllättävissä tilanteissa.
Kun muistelemme leikki-ikää, voimme kaivaa muistista esimerkkejä. Itselle ensimmäisinä tuli mieleen: ILO: Amerikanpaketti, SURU: ?, INHO: kaurapuuro, PELKO: tuntematon mies rappukäytävässä. VIHA: ilkeä poika puistossa. Suru mietitytti. Kukaan läheinen ei ollut kuollut - ei edes eläin. Sitten etsin tunnetta tapauksista, jolloin muistan itkeneeni ja ne liittyivät fyysisiin tilanteisiin. Kertun lähtö kodistamme oli ollut surullinen asia, mutta en itkenyt, enkä tiedostanut suruani. Tiedostin sen suremattoman suruni vasta nelikymppisenä maalatessani taulua. Silloin itkin. Sen jälkeen pystyin myös muistamaan elävästi sen rakkauden, jonka sain Kertulta. Hän oli jättänyt vahvan tunnemuiston. Kun olin kolmekymppisenä vieraillut hänen luonaan Amerikassa, ihmettelin ensimmäisenä aamuna istuessani yksin olohuoneen sohvalla sitä, että tunsin aivan erikoista iloa ja olin onnellinen. Selitystä en silloin löytänyt. Selitys löytyi vasta nelikymppisenä maalauksen äärellä. Onneksi sain kirjeessä kertoa hänelle ennen hänen kuolemaansa miten tärkeä hän oli ollut minun kehitykselleni. Kuvassa olen viisivuotias, niihin aikoihin Kerttu lähti meiltä neljän vuoden jälkeen opiskellakseen apuhoitajaksi.
Tunne-elämän koko kirjo kehittyy vuosien myötä. Eriksonin kehitysteoriassa käsitellään keskeisiä tunteita, jotka liittyvät ympäristön vaikuttamiin persoonallisuuden kehityssaavutuksiin ja ovat aikuisuuden tunne-elämän pohjana. Tunteet, joita leikki-iässä tunnemme ovat kehittyneet vauvaiän ja taaperoiän pohjalta. Muistikuvat niiltä ajoilta ovat varsin hataria. Koska niiden vaiheiden eväät vaikuttavat vielä vanhanakin voimme miettiä oman vauvaikämme tunne-eväitä elämälle seuraavien kysymysten avulla:
Onko perusturvallisuuteni ollut hyvä vai olenko tuntenut helposti turvattomuutta?
Olenko ollut yleensä toiveikas, vai onko minulla taipumusta toivottomuuteen?
Luotanko, että asiat lopulta järjestyvät?
Onko minulla ollut kyky muodostaa läheisiä ihmissuhteita ja kiintyä ihmisiin?
Taaperovaiheemme eväitä tunne-elämäämme voimme pohtia seuraavien kysymysten valossa:
Positiivisia eväitä
Olenko tuntenut olevani itsenäinen ihminen?
Olenko alistunut ihmissuhteissani sopivasti ja toteuttanut omaa tahtoani riittävästi?
Olenko luottanut, että muut ihmiset haluavat minut seuraansa?
Negatiivisia eväitä
Olenko ollut yliherkkä tuntemaan häpeää?
Olenko kärsinyt kohtuuttomasta esitysjännityksestä?
Mietinkö usein, mitä ihmiset ajattelevat minusta?
Elämässä tunteiden syy-. ja seuraussuhteet ovat monimutkaisia. Me saamme geeneissämme tiettyjä piirteitä, jotka myös vaikuttavat siihen, miten elämäntapahtumat muovaavat meitä. On olemassa yleisiä lainalaisuuksia, joihin kuitenkin on poikkeuksia. Seuraava taulukko kuvaa keskeisiä tarpeita, joita meillä on ollut ennen kouluikää. Jos niihin tarpeisiin on vastattu riittävän hyvin, meidän on helpompi vastata ympäristön asettamiin haasteisiin. Jos me emme ole kokeneet itseämme itsenäisiksi taaperoiässä, meidän on ollut vaikeaa rakentaa oma-aloitteisuutta leikki-iässä ja se vaikuttaa itsetunnon rakentumiseen kouluiässä. Jos lapsen puutteellista itsenäisyyttä halutaan leikki-iässä hoitaa, hän voi puutteen korjaannuttua rohkaistua oma-aloitteisuuteen leikki-iässä ja olla valmis toimimaan kouluiässä isossa ryhmässä.
Elämän varrella monet korjaavat kokemukset voivat paikkailla varhaisvuosien puutteita. Olen nähnyt sen lastensuojelun parissa toimiessani. Sijaiskotityttöjä käsittelevän väitöskirjani nimi oli "Toinen mahdollisuus". Termi tulee Eriksonin kehitysteoriasta. Sen mukaan lapsuuden kehitysvaiheiden puutteita voidaan paikata murrosiässä, jolloin lapsuuden aiheuttamat tunnehaavat luonnostaan aukeavat ja silloin niitä voidaan myös parantaa. Suhde lämpimäksi ja rajoja-asettelevaksi koettuun aikuiseen voi saada ihmeitä aikaan. Taulukkoon olen koonnut Eriksonin teorian mukaiset kolme varhaislapsuuden kehitysvaihetta. Ensimmäisessä sarakkeessa on lapsen tarpeita ja toisessa vanhempien toivottu vastaaminen niihin. Kolmannessa sarakkeessa on ylhäällä oikealla positiivinen kehityksen lopputulos ja vasemmalla negatiivinen. Eriksonin mukaan toivotuin lopputulos on lähellä oikealla olevaa ominaisuuta, mutta ihmiselle on hyväksi olla pikkuisen varuillaan ja tuntea jossain määrin myös häpeää ja syyllisyyttä.
Leikki-iässä lapsen tiedot ja taidot lisääntyvät, hän pohtii elämänilmiöitä ja miksi-kysymyksiä riittää. Leikki-ikä on erilaisten roolileikkien aikaa. Psykoanalyyttisen teorian mukaan vanhempien merkitys on leikki-iässä suuri. He toimivat roolimalleina: Poika jäljittelee isää (jos perheessä on isä) ja tyttö äitiä. Samalla eletään vaihetta, jolloin pojalle äiti on ihastuksen kohde ja mahdollisesti lähtökohta sille, millaista naista hän toivoo aikuisena kumppanikseen. Samoin tytölle isä on ensimmäinen "rakkaus", mikäli isä ansaitsee tytön silmissä tulla rakastetuksi - mihin vaikuttaa myös äidin mielipide tytön isästä.
"TAIDETERAPIAA"
Piirtäminen ja värien käyttö on usein terapeuttista, jos olemme rehellisiä, emmekä tee töitä muita miellyttääksemme. Mutta tietoinen kuvien tuottaminen terapiatarkoituksessa on hyvä mahdollisuus tutustua itseensä ja hoitaa henkisiä haavojaan.
Voit muistella omaa lapsuuttasi ja tehdä kuvan perheestä tai mummolasta tai vaikka päiväkodin pihalta tms sinulle tärkeästä ympäristöstä ja miettiä mitä tunteita tulee piirrellessä ja maalatessa mieleen. Minä annoin puistokuvan puhua itselleni ja ymmärsin taas itseäni paremmin.
Voit miettiä, miten kuvaisit itseäsi kolmella sanalla, kun olit leikki-ikäinen ja sen jälkeen voit piirtää kolme kuviota sanoja kuvaamaan ja lisäksi värittää kuviot.
Voit muistella myös isääsi ja miettiä miten viisivuotias sinä olisi kuvaillut häntä kolmella sanalla. Muistele myös äitiäsi viisivuotiaan itsesi silmin ja kuvaile äitiä kolmella sanalla. Voi olla, että aikuisena vanhempia kuvaavat sanat olisivat täysin erilaisia. Sen jälkeen voit myös piirtää kummankin piirresanoja kuvaamaan kolme kuviota ja lisäksi värittää kuviot.
Voit myös tehdä vain pelkillä väreillä tunnemuistojen jälkiä. Voit muistella jotain leikki-iässä kokemaasi hankalaa tai mukavaa tunnetta ja piirtää sille muodon ja värittää sen - Samalla tiedostamaton aktivoituu.
EVÄITÄ LEIKKI-IÄSTÄ
Eriksonin mukaan leikki-iässä kehittyy oma-aloitteisuus ja syyllisyys. Liian syyllisyyden pohjana voidaan pitää lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta. Lapsi saa leikki-iässä lisää taitoja, joita haluaa myös käyttää. Hän tutkii ympäristöään ja kokeilee erilaisia asioita, mutta ei aina tiedä, mikä on sallittua, mikä ei. Kun oma-aloitteinen lapsi saa moitteita, hänelle tulee kokemus siitä, että koska tahansa ja ilman ennakkovaroitusta, hän onkin syyllinen. Paljon syyllistämistä kohdanneelle kasvaa uskomus omasta syyllisyydestä taakaksi ja tunneansaksi, ellei sitä tavalla tai toisella pureta.
Kaikenlaisissa perheissä vanhemmat väsyvät ja lapset voidaan saada kokemaan syyllisyyttä siitä, että he riitelevät tai leikkivät liian äänekkäästi tai ovat tottelemattomia. Vastapainona on kuitenkin yleensä hellittelyä ja kannustusta ja hyviä hetkiä. Mutta jos vanhemmat ovat päihdeongelmaisia, masentuneita tai stressaantuneita, lapsi voi jäädä ilman tasapainottavaa myönteistä huomiota ja taipumus syyllistyä kasvaa.
Onko aloitteellisuutesi ollut hyvä, oletko ollut aikaansaava ihminen?
Syyllistytkö vain, jos on aihetta, etkä vello syyllisyyden tunteissa kohtuuttoman pitkään.
Oletko elämässä toiminut tavoitteellisesti: asetellut tavoitteita ja uskonut mahdollisuuksiisi saavuttaa ne?
Oletko elämässä selviytynyt siitä, ettet ole saavuttanut tavoitettasi ja pystynyt rakentamaan uuden tavoitteen?
Liian syyllisyyden rinnalla kulkee usein häpeä, jos sitä on taaperoiässä istutettu lapseen.
Muistatko leikki-iässä tilanteita, jolloin koit häpeää? Oliko se aiheellista vai oliko se suhteetonta?
Muistatko tilanteita, joissa tunsit leikki-ikäisenä syyllisyyttä?
Huomaatko, että olet kokenut aikuisena liian herkästi syyllisyyttä?
Minkälaisten ihmisten palaute herättää sinussa herkimmin syyllisyydentunteita?
Minkälaiset teot herättävät sinussa herkästi syyllisyydentunteita.
Muistele millaisia hyviä muistoja sinulle on jäänyt mieleen tapahtumista ennen kouluikää. Ketkä olivat kannustavia aikuisia? Mitkä olivat lempileikkejäsi? Ketkä olivat parhaita leikkitovereitasi? Vietitkö aikaa paljon muualla kuin omassa kodissa ja viihdyitkö muissa kodeissa? Mitä onnellisia muistoja sinulla on isovanhemmistasi?
TOISENLAINEN LAPSUUS
Luen mielelläni elämänkertoja ja yritän hahmottaa, mitkä päähenkilön lapsuudentapahtumista ovat vaikuttaneet hänen myöhempään elämäänsä. Muiden lapsuudesta lukiessani vertailen sitä usein omaan lapsuuteeni: miten se oli samanlaista, miten erilaista.
Kuuntelin keväällä laajan ja mielenkiintoisen Heini Junkkaalan kirjoittaman elämäkerran (Pirkko Saisio - Sopimaton). Sen kuvaus Pirkko Saision lahjakkuudesta sai minut lukemaan vielä hänen kirjansa "Passion", joka lunasti odotukset. Se oli lukuelämys. Lapsuutta pohtiessani päätin kuunnella tällä viikolla Pirkko Saision lapsuuteen keskittyvän kirjan: "Pienin yhteinen jaettava" (WSOY, 1998, myöh. Siltala). Hänen lapsuudenmuistelunsa ovat poikkeavia siinä mielessä, että hän on itse varsin perehtynyt kehityspsykologiaan ja psykoanalyysiin ja tarjoilee kuuntelijalle selityksiä.
Yle Areenassa olevassa sarjassa: "Ammattina kirjailija" (2003) hän väittää, että lapsuusmuistelmat ovat aina fiktiota, muistamme väärin. Siitä olen eri mieltä hänen kanssaan. Meillä saattaa olla valemuistoja, syystä tai toisesta ja muuntuneita muistoja, mutta varmasti muistiin on pakattu tapahtumia juuri sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat tapahtuneet. Eräs elämänkulkua paljon pohtinut dokumentaristi kertoi, että heillä käytettiin paljon ruumiillista kuritusta ja häntä säälitti, kun varsinkin nuorempi sisar sai kovin usein selkäsaunoja. Hän pohti sitä, mitkä jäljet ne olivat mahtaneet jättää. Kun hän otti asian puheeksi sisaren kanssa, tämä oli hämmästynyt ja oli sitä mieltä, ettei heidän perheessä käytetty lainkaan ruumiillista kuritusta eikä hän ollut saanut koskaan selkäänsä.
Lastensuojelun parissa, jossa lapsi on elänyt traumauttavissa olosuhteissa, puolustusmekanismit saattavat herkästi vääristellä muistoja. Olen esimerkiksi kohdannut tapauksen, jossa lapsen kotona koettu väkivalta muistetaan koetun sijaiskodissa ja sellaisen, jossa isän antamat selkäsaunat muistetaan äitipuolen antamiksi. Joskus syntymäkodin taumauttavat tapahtumat yksinkertaisesti vain pudotetaan pois muistista ja lapselle jää käsitys, että hänellä oli ihan hyvä koti ja sitten hänet kuitenkin otettiin huostaan ja siirrettiin vieraaseen kotiin.
Muistikuvat seksuaalisesta hyväksikäytöstä voivat olla valemuistoja tai ne liitetään väärään henkilöön tai tilanteeseen. Ne ovat myös voineet pudota pois kokonaan kohteen muistista ja palata eläväntuntuisina mieleen kymmenien vuosien kuluttua.
ELÄMÄN ENSIMMÄINEN MUISTIKUVA
Joskus varhaisiksi muistoiksi luullaan tapahtumia, joista muut ovat kertoneet ja oma mieli on rakentanut kerrotusta muiston. Joskus joku voi suorastaan "istuttaa" muiston vakuuttamalla, että toisen pitäisi muistaa hänen kuvaamansa tapahtuma.
Ensimmäinen muistoni liittyi taaperoikään (kuva yllä) ja näin oli myös Pirkko Saision kohdalla. Kummankin muiston tapahtumaan on liittynyt hankalia tunteita. Pirkko Saisio muistelee, kuinka hänen rakas vanha repaleinen tutti riistettiin häneltä ja tilalle annettiin uusi sininen ja eri makuinen. Muistoon liittyi voimakkaita tunteita menetyksestä. Minulla varhaisimpaan muistoon liittyy häpeän tunne. Olin juuri täyttänyt kaksivuotta. Olimme saapuneet vuokrattuun isoon kesäasuntoon. Pitkässä hämärähkössä eteisessä oli kahden perheen aikuisia ja lapsia. Äiti ilmaisi hermostuneella äänellä, että Anja pitää nostaa muiden tieltä pois. Samalla hän tarttui minuun ja oli nostamassa istumaan lipaston päälle, kun huomasi, että housuni olivat märät. Yleensä lempeä äitini totesi asian kaikkien kuullen ja äänellä, joka ilmaisi ajatuksen: "Vielä tämä nyt tässä puuttui". Lieventävä asianhaara oli se, että äiti oli viimeisillään raskaana ja takana oli kodin valmistaminen kesäkuntoon ja tavaroiden pakkaaminen kolmen kuukauden kesänviettoa varten. Mutta sitähän minä en tiennyt. Siltä kesältä muistan myös paljon mukavia muistoja.
Erilaisuutta
Pirkko kasvoi kommunistikodissa Kalliossa, minä oikeistolaisessa kodissa Töölössä. Pirkon kodissa ei välitetty kirjoista, meillä niitä oli paljon ja isä opetti minut lukemaan ennen kouluun menoa. Pirkko oppi lukemaan koulussa. Hänelle ensimmäinen tyttökirja oli elämys, hän kohtasi siinä ensimmäisen kerran sen, että joku saattoi keksiä toiselle elämän ja se viihdyttää lukijaa. Keksin paljon tarinoita leikki-ikäisenä. Illalla valojen sammuttua keksin vuoteessani kolmivuotiaasta lähtien tarinoita prinsessan elämästä ja kerroin niitä mielessäni kuvitteelliselle kuuntelijalle, jolle leikisti soitin. Keksin myös "teatteriesityksiä" naapurin Maijan kanssa, niitä sitten esitimme aikuisille.
Pirkon ympäristössä aikuiset saattoivat olla humalassa ja polttaa tupakkaa. Olin lapsena nähnyt puliukkoja Töölössä, mutta en muista nähneeni koskaan ketään tuttua ihmistä humalassa. Olin kuullut juorun, että naapuritalossa asuvan tytön isä oli tullut monta kertaa kotiin humalassa. Vanhempani olivat absolutisteja.
Pirkko halusi leikeissä olla isä, minä halusin olla äiti. Pirkko halusi tulla aikuisena mieheksi, minä äidiksi.
Pirkko halusi pukeutua poikamaisesti ja hänen rakkaimmaksi vaatekappaleeksi tuli vihreä lippalakki. Lippalakki oli hänen nukkuessaan päiväunia vieressä tyynyllä, kunnes se viimein katosi. Hän osti sitten ensimmäisillä ansaitsemillaan rahoilla lippalakin ja sen jälkeen vuodesta toiseen uusia eri mallisia lippalakkeja. Minulla oli vanhempi veli, mutta en muista koskaan joutuneeni käyttämään hänen pieniksi jääneitä vaatteitaan. Ajatuskin olisi varmaan minua kauhistuttanut. Minä halusin pukeutua nätisti ja sodan jälkeisten Amerikanpakettien käytetyt vaatteet tekivät sen mahdolliseksi (kuvassa alussa). Maallakin käytin aina valkoisia nilkkasukkia tai polvisukkia, mikä oli äidin mielestä turhaa. Talvellakaan en käyttänyt suojapukua. Poseeraan Keinupuistossa 4-vuotiaana jonkun seatlelaisen pikkutytön vanhassa takissa ja lakissa. (Kuva edellä)
Pirkko oli ainoa lapsi, jonka ympärillä oli kiinteästi viisi aikuista: Vanhemmat, isän vanhemmat ja äidin sisar. Kuitenkin hänellä oli kokemus, että hän ei tullut riittävästi nähdyksi, eikä hänen huoliaan kuunneltu. Hän myös koki, että jokainen aikuinen asetti häneen erilaisia odotuksia. Minun ympärilläni olivat vanhemmat ja kotiapulainen. Koin saaneeni paljon huomiota, vaikka olinkin kolmesta lapsesta keskimmäinen. Vanhemmat olivat kiinnostuneita kaikesta mitä tein. En ollut näkymätön lapsi. Olen varma, että he olisivat kiinnostuneina kuunnelleet huoliani, mutta minä en koskaan kertonut niitä. Vasta aikuisena esimerkiksi kerroin, että olin ollut lukemattomina aamuina huolissani, kun opettajaäiti lähti kiireellä bussipysäkille, että ehtiikö hän ajoissa kouluun. Äiti ihmetteli, miksen kertonut sitä aikoinaan hänelle. Minulla ei ollut tapana kertoa aikuisille huoliani, eikä pelkojani, enkä halunnut käsitellä heidän kanssaan syyllisyydentunteita enkä häpeäntunteita. Kun Pirkko pelkäsi aiheuttaneensa tulipalon syttymisen toivottuaan tulipaloa, hänen äitinsä ohitti monet kerrat Pirkon keskustelun aloituksen. Toki Pirkko oli sinnikäs ja sai asiansa viimein käsittelyyn ja helpotuksen itselleen.
Pirkko uskalsi vastustaa leikkikoulun tätien ohjeita, minä en olisi uskaltanut. Molempia meitä rankaistiin tilanteissa, joissa emme tienneet tehneemme väärin. Pirkolle piiskaa antoi mummo, minulle antoi remmiä isä. Tosin selkäsaunojen syyt tiesin, mutta isän tukkapöllyt saattoivat tulla arvaamattomasti. Nykyään puhutaan kuritusväkivallasta. Koko pitkän elämäni ajan olin hyväksynyt selkäsaunat aiheellisina. Minuahan oli ehdottomasti kielletty poistumasta kerrostalomme pihalta, mutta tein sen kuitenkin 4 – 5 vuotiaana kolme kertaa ja sain joka kerta selkääni. Hyväksyin sen, olinhan ollut tottelematon. Vasta kahdeksankymppisenä tajusin, että minua kohdeltiin väärin, pahoinpideltiin, olin kokenut kodissani kuritusväkivaltaa. Ajattelin, että voisin nyt käsitellä sitäkin muistoa piirtämällä, mutta en voinut. Muistan kyllä, että leikki-iässä käsittelin aihetta naapurin Maijan kanssa, kun piirsimme kuvia joistain muista tytöistä, jotka saivat piiskaa.
Oli meillä Pirkon kanssa myös samanlaisia huolia. Pirkko pelkäsi, että omenan tikun syöminen aiheuttaa omenapuun kasvamisen vatsassa, minä varoin siementen syömistä ja pelkäsin, että jonkun olin saattanut vahingossa niellä. Me molemmat pelkäsimme namusetiä, joista vanhemmat varoittelivat. Pirkko ei tiennyt oikein miksi, minulle oli naapurissa kerrottu, että ne vievät metsään ja hakkaavat kirveellä palasiksi!
Pirkko kasvoi ateistisessa kodissa ja sai kuulla Jumalasta vasta päiväkodista. Häntä alkoivat uskonasiat askarruttaa. Minä kasvoin uskonnonopettajaäidin tyttärenä. – Siitä enemmän >>>
Kun puhuin seurakuntatalossa 80-vuotiaiden yhteisillä synttäreillä, sitä edelsi laulu "Lapsena tuntenut murheita en" - ja puheeni meni uusiksi. Aloitin siitä, että olemme lapsena tunteneet murheita ja muita hankalia tunteita, jotka vieläkin vaikuttavat elämäämme. Kuitenkin meidän kehitystehtävä nyt vanhuudessa on hyväksyä eletty elämämme meille tarkoitetuksi elämäksi ja ymmärtää vanhempiamme ja antaa heille anteeksi.
Tiedän, että vanhemmilla kaikkein syvin syyllisyys liittyy useimmin käyttäytymiseen vanhempana. Varsinkin monet äidit surevat syyllisenä virheellisiä menettelyjään, vaikka ovat monessa kohden tehneet oikein. Lähes kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan ja ovat kasvattaneet lapsiaan parhaan kykynsä ja usein myös sen aikaisen tiedon mukaan.
SYYLLISYYS VAI SYNTI
Kun toimin psykologina mielenterveystoimistossa, syyllisyys ja pelot olivat tunteita, joita useimmin käsiteltiin. Kun tulin uskoon tajusin, että olin "armahtanut" sellaisiakin ihmisiä syyllisyydestä, joiden olisi kuulunut hakea armahdusta Jumalalta ja jotka minun olisi pitänyt osata ohjata papin tai muun sielunhoitajan luo. Ero omallakin kohdalla selvisi vähitellen ja kerran myös kirkkaasti.
Äitini oli lempeä ja rakastava ihminen, mutta kasvatustavaltaan syyllistävä. Olen syvästi kiitollinen hänen hoivastaan, kun olin vauvaikäinen. Elämäni pohjana on ollut hänen ansiostaan vankka perusturvallisuuden tunne. Kuitenkin leikki-iän eväänä jäi elämääni taipumus syyllistyä liikaa ja vääristä asioista. Uskoon tultuani ymmärsin, että olen saanut kaikki syntini anteeksi, kuitenkin syyllisyys painoi. Tajusin että se hankala syyllisyydentunne ei ollut omatunnon puhetta, vaan muisto vuorovaikutuksesta äidin kanssa leikki-iässä. Eräänä sunnuntaiaamuna minulle kirkastui se ero voimakkaasti. Päätin muistaakseni sen hetken, kirjoittaa lisäsäkeistön silloiseen lempivirteeni: Kiitos olkoon Jumalalle, Karitsalle, olen armoliitossa.":
Vaikka kestäis tuntein taakka
loppuun saakka,
ristin armo turvain on
Siihen luottain
täältä lähden,
veren tähden
vältän ikituomion.
Vuosien myötä turha syyllisyys on tullut lähes kokonaan hoidetuksi pois. Kun haluan vahvistaa luottamustani siihen, että todellakin olen saanut syntini anteeksi, olen viime aikoina kuunnellut laulua: "Synnit poissa, autuutta oi" Videolla sen laulaa Petrus Schroderus.